Luku 8: Siiri

Hiuslakkapilvi kohoaa päihdyttävänä peilipinnasta heijastuvien kasvojen ympärille. Puuteripöly leijailee ilman halki ja huulipunat seisovat sotilaallisessa rivissä peilin alla, heijastuvat ja kahdentuvat valtavan peilin alareunassa. Sivellinten kasvavat rivit peittävät mustaa samettista kangasta. Niiden pehmeät, hyvin puhdistetut päät piirtävät yksitellen kuvioita ja pintoja kaksille kasvoille. Poskipunien ja luomivärien humalluttavat valikoimat hehkuvat lähestulkoon kaikissa spektrin väreissä. Parfyymipullojen lasiset kyljet heijastavat toisiaan, valot kelluvat värjättyjen lasisten pullojen pinnoilla.

Siiri seuraa maalaavia ja häivyttäviä käsiä kameran tähtäimen lävitse. Hän seisoo ulkopuolella, varoo ylittämästä näkymättömiä rajoja itsensä ja jumalaisten kauniiden, hehkuvien kasvojen ja vartaloiden välillä. Tismalleen samanmittaiset, yhtä hoikat ja vaaleahiuksiset kaksoistytöt katselevat peilikuviaan ahnaina lisäämään kasvoilleen lisää hätkähdyttävän syviä värejä, varjoja ja kimalteita. Siiri tallentaa kameraansa häivähdyksiä noista uskomattoman kauniista, ilmestyksenomaisista klooneista. Edes kylpyhuoneen kirkkaat, kylmät valot eivät peittoa Ainon ja Ansan kasvoista hehkuvaa lämpöä.

Kauneustuotteiden paljoudessa uiskenteleva paratiisinomainen kylpyhuone hiipuu hiljalleen takaisin arkiseen olemukseensa. Pestyt ja kuivatut siveltimet kootaan omille paikoilleen samettiseen kankaaseen, puuterirasiat ja luomiväripaletit suljetaan lokeroihinsa. Siiri tarkentaa kolmannen silmänsä Ansan vasempaan ranteeseen, viimeiseen parfyyminsuihkaukseen. Kuvassa tiivistyy tarkkaan harkittu piste iin päälle, kirkkaat taustavalot joita vasten alkoholipitoisen nesteen äärettömän pienet pisarat piirtyvät. Valokuva on viimeinen. Hän sulkee kameran, asettaa linssisuojuksen paikoilleen ja laskee raskaan, rakkaan järjestelmäkameransa pöydälle.

Pakkanen kiristyy iltaa kohden, aurinko uppoaa liian nopeasti taivaanrantaan ja sen ylitse. Indigonsini syttyy kirkkaisiin valoihin, elävien ja kuolleiden tähtien loisteeseen. Siiri kävelee Ainon ja Ansan välissä. Lumi natisee askelten alla, he voivat melkein kuulla asfaltin lohkeilevan roudan alla. Siirin jalkoja palelee sietämättömästi suojanaan vain seitinohuet mustat sukkahousut. Kaksoset houkuttelivat hänet pukeutumaan kellohelmaiseen lyhyeen keinonahkahameeseen, joka on lojunut kuukausikaupalla kaapin perällä.  Siiri tuntee olonsa kamalan alastomaksi. Mustaan bändipaitaan on painettu haastavasti hymyilevä Siouxie ja hiljaisuus kietoo kolmikkoa otteeseensa tukehduttavana. Aino ja Ansa ovat pitäneet toisilleen mykkäkoulua siitä lähtien, kun Aino mainitsi Taimin heidän pukeutuessaan eteisessä. Ansa alkoi huutaa kuin järkensä menettänyt ja kaatoi siskonsa niskaan pahimpia mahdollisia solvauksia. Siiri ei oikein tiedä miten hänen pitäisi suhtautua kaksosiin, jotka kävelevät hänen kummallakin puolellaan vihamielisen vaitonaisina.

”Mä luulin että me tunnetaan toisemme, mut sä et oo kertonu mulle mitään Taimista! Millon susta tuli tollanen vitun luonnonoikku?”, Ansa oli huutanut juuri kun heillä oli alkanut olla toiveikas olo illan suhteen. Aino alkoi melkein itkeä.

”Mä en tajuu minkä takia sun pitää vetää Taimi tohon sun helvetin häiriintyneeseen identiteettikriisiin, et sä voi vaan yhtäkkiä ihastua meidän yhteiseen kaveriin just kun mä oon saanu poikaystävän. Sokeekin näkee että sä oot vaan kateellinen Manusta!”, hän oli huutanut ja melkein paiskannut kädessään olevan maihinnoususaappaan Ainon päähän. Siirin oli tehnyt mieli korottaa äänensä ja koettaa takoa järkeä Ansan päähän. He ovat aina tulleet hyvin toimeen, Ansan mielipiteet käyvät lähes aina yksiin hänen kanssaan. Tässä asiassa Siiri ei kuitenkaan anna millimetrinkään vertaa liikkumavaraa, hänen näkemyksensä mukaan ”luonnonoikku” tai ”häiriintynyt identiteettikriisi” eivät ole parhaita ilmauksia Ainon tilanteesta. Hän itse on huomannut erityistä jännitystä Taimin ja Ainon välillä jo ennen kuin Manu astui kuvioihin.

Kolmikon astuessa matalan pensasaidan ympäröimälle pihalle tunnelma sulaa vähäsen, kun Ansa pysähtyy ja puree alahuultaan. Hän tuijottaa kenkiensä kärkiä ja katsoo sitten Ainoon.

”Kai sä tiiät etten mä tarkottanu, mun on vaan jotenkin tosi vaikee ajatella et sä tykkäät tytöistä. Tai tytöstä.”

Aino kietaisee kätensä Ansan vyötäisille, toisen itseään lyhyemmän Siirin hartialle. Hän hymyilee ja he kävelevät pihatietä kohti jouluvaloihin kiedottua valkoiseksi rapattua taloa. Ainon ei ole vaikea antaa anteeksi. Taloa kiertävät sinipunaista valoa hehkuvat pienet valot, pikkujoulukausi tiivistyy yhteen perjantai-iltaan. Lattianrajasta ensimmäisen kerroksen kattoon ulottuva ikkunaseinä peittyy kuurankukista. Basson letkeä jytke täristää maata, musiikki velloo heidän ympärillään kuin valtavat vesimassat vaikka kolmikko on vasta matkalla sisälle. He oikaisevat huurteisen nurmikon poikki. Ulko-ovea edustavat kolme porrasta, joiden reunoille on aseteltu teräksisiä kukkaruukkuja, joista kasvaa peltisiä kaktuksia. Kummalliset esineet nostattavat Siirin ja Ainon kasvoille hymyn. Ansa hipaisee etusormellaan kosketusnäyttöistä ovikelloa ja Manu avaa oven muutamassa sekunnissa.

Heille selviää nopeasti että sen lisäksi, että Manun vanhemmat uiskentelevat rahassa, heillä on melko omintakeinen sisustusmaku. Olohuoneessa kahden oranssin ja valkoisen vasikannahkasohvan lisäksi on musta samettisohva, joka on verhottu vieri viereen kiinnitetyillä terävillä niiteillä. Seinillä on muutama tarkasti valikoitu taulu, Siiri tunnistaa ainakin Andy Warholin ja muutaman muun ison nimen. Niiden lisäksi on useita erikokoisia hindulaisista jumalista koottuja tauluja joiden värien sekamelska on lievästi ilmaistuna psykedeelinen.

He riisuvat eriväriset maihinnousukenkänsä vieri viereen kenkälokeroon. Manu kääntää musiikin volyymit puoleen ja ripustaa kaikkien takit norsunpäiden muotoisiin naulakoihin. Hän ohjaa kolmikon hämärästi valaistun käytävän poikki keittiöön. Siiriä puistattaa, kun hän hahmottaa käytävän seinillä riippuvat esineet heimonaamioiksi. Keittiö on sokaisevan kirkas. Kaikki huonekalut, kodinkoneet, tarjoiluastiat ja työtasot ovat puhtaanvalkoisia. Huone on steriilimpi kuin sairaala ja Siiri on ihan varma, ettei kukaan talon asukkaista ole ikinä kokannut, ainakaan tässä keittiössä.

Pitkälle pöydälle on aseteltu vieri viereen valkoisia lautasia ja kulhoja, joiden pinta-alaa syövät sushilajitelmat, valtavat sipsi- ja karkkivuoret, pienet leivokset, pähkinät, minipizzat, hedelmäpyramidit sekä dippikastikealtaat. Astioita ympäröi tölkkien ja pullojen meri. Siiri, Aino ja Ansa eivät voi olla henkäisemättä yhteen ääneen:

”Vau”. Manu hymyilee tyytyväisenä ja kietaisee kätensä Ansan ympärille.

”Teillä on aika jänniä esineitä”, Siiri hymyilee ja nojaa alaselkäänsä epätavallisen matalaan, hohtavanvalkeaan baarijakkaraan.

”Joo, mun mutsi on aika omalaatunen”, Manu nauraa ja Ansakin hymyilee leveästi.

”Tietääks kukaan koska Nelli ja Taimi tulee?”, Ansa kysyy ja työntää hyvin hoidetun, pitkäkyntisen kätensä Manun hiuksiin. Hänen katseensa käy Ainossa, joka hymyilee lauhkeana takaisin. Jännite heidän väliltään on hellittänyt ainakin hetkeksi. Aino katselee kauniisti aseteltuja ruokakekoja ja kuljettaa sormeaan valtavan karkkikulhon ohuella reunalla.

”En mä tiedä, mutta toivottavasti aika pian jos meidän muka pitäis tuhota tää kaikki ruoka”, Aino naurahtaa. Juuri kun Siiri on avaamassa suunsa, ovikello soi. Manu livahtaa keittiön ovesta kohti lasiseinäistä olohuonetta ja Ansa seuraa hänen askeleissaan.

”Tää keittiö on jotenkin tosi…”, Siiri pohtii ääneen ja hänen otsalleen piirtyy mietteliäitä ryppyjä.

”…sokaiseva?”, Aino täydentää hymyillen. Olohuoneen suunnalta kuuluu vaimeasti vähän hengästyneitä ääniä ja naurua.

”Nimenomaan. Mutta nää safkat on kyllä aika uskomattomia.”

”Manu on tosi hyvä kokki. Se tekee nykyään melkein kaikki ruuat meillä”, Aino kertoo ja kalastaa vaahtokarkkikuution sormiensa väliin.

”Ei uskois tästä keittiöstä. Tai siis vittu täähän näyttää just sellaselta Ikeaan rakennetulta esimerkilliseltä pienen perheen valtavalta keittiöltä johon ei koskaan astuta jalallakaan, ainakaan ruuanlaittotarkotuksessa” Siiri nauraa ja upottaa hänkin kätensä karkkien sekaan.

”Aino, mä oon ihan otettu sun mielipiteestä. Ja säkin oot aika oikeessa, Siiri, ei mun porukoilla oo aikaa tai taitoa tehä safkaa. Mutta oikeestaan, pakko myöntää, tossa pöydässä ei oo muuta mun tekemää ku asetelmat”, Manun ääni kantautuu ovensuusta. He kummatkin säikähtävät aluksi, mutta alkavat sitten nauraa. Manun taakse ilmestyy muutamia pakkasen punastuttamia kasvoja.

Siiri seisoo baarijakkaraa vasten ja näkee välähdyksenä siteet ihmisten ympärillä, kirkkaat suorat viivat jotka yhdistävät toinen toisiaan. Hän tarkkailee ja tuntee olonsa pohjattomaksi, tyhjäksi. Hänen päässään on kasvava tyhjiö jota kukaan ei näe, se piiloutuu kirosanojen ja kovan naurun alle. Siiri katselee kun hänen ystävänsä vetävät toisiaan puoleensa magnetismin varassa ja hän on ainoa vastakappaleeton.

Aino pujahtaa salamana muiden ohitse halaamaan Taimia. Ansa kietaisee pitkät kätensä Nellin ympärille ja Manu siirtyy seinän viereen juttelemaan matalalla äänellä Otson kanssa. Siiri katselee varpaitaan, sukkahousuissa on jo pari silmäpakoa. Hän jauhaa hedelmätoffeeta ja häntä alkaa jo melkein itkettää, kun toiset jalat ilmestyvät hänen jalkojensa viereen. Siiri katselee jalkoja ja vertaa omia pieniä jalkateriään valkoisten sukkien peittämiin varpaisiin. Mustat farkut ja valkoiset sukat, Siiri ei ole ihan varma kuka hänen vieressään seisoo. Hänellä on kuitenkin vankka aavistus, joka nostattaa perhosia hänen vatsaansa.

”Siouxie and the Banshees, aika yllättävää. Mä luulin että sun musiikkimaku koostuu jostain BMTH-kamasta”, valkoiset sukat tokaisevat. Tumma ääni on vähän käheä, kylmää ilmaa ja ehkä tupakkaa. Siirin selkäpiitä kylmää. Valkoisissa sukissa seisoo hänen vastakappaleensa, Emil. He kävivät kerran syömässä Manun ja Ansan kanssa, mutta Emil ei vaikuttanut lainkaan niin kiinnostuneelta kuin hän. Siiri nostaa katseensa lattiasta ja kohtaa ruskeiden silmien katseen, vaaleat rastat ulottuvat luisevien olkapäiden alle. Silmät vaalenevat mustasta keskustasta iiriksen laidoille, kuviot luovat aivan uusia maailmoja. Häivähdys vihreää, kellertävät reunat, Siirin hengitys melkein salpautuu kauriinsilmien kauneudesta. 

”Miks sä oot noin yllättynyt?”, häntä alkaa naurattaa ja mahanpohjaa nipistää, ikään kuin istuisi vuoristoradassa ja tuntisi vaunujen putoavan alas nopeammin kuin oma ruumis.

”No en mä tiedä, sä oot jotenkin niin… okei, ehkä mä en sano mitään ettet loukkaannu.” Siiristä tuntuu että Emil kiusaa häntä tahallaan, leikittelee hänen kanssaan. Pojan silmissä on haastava ilme mutta hän hymyilee lauhkeana. Siirin ajatukset kulkevat vauhkoina omia ratojaan. Kerrankin joku osaa asettaa sanansa oikealla tavalla häntä vastaan, lempeän rauhallisesti ja samalla pistävästi.

”Tiiät itekin etten mä loukkaannu. Onks Siouxie sitä paitsi sulle joku kunnioituksen mittari vai?”

”No omalla tavallaan on. Tai ei täällä varmaan ihan kauheesti sen kuuntelijoita oo, mitä luulet?”

”Ehkä onkin, mistä sitä tietää”, Siiriä alkaa naurattaa keskustelun hölmö sävy.

”Mitä sä ite sitten kuuntelet?”, hän kysyy. Valkoisena hohtava huone heidän ympärillään kasvaa rajattomaksi tilaksi. Toiset ihmiset huoneessa keskustelevat omalla painollaan, aika kuluu verkalleen, antaa tilaa Siirille ja hänen mahdolliselle vastakappaleelleen.

”Nirvanaa lähinnä.”

Siiri taitaa rakastua.

Ilta kulkee kohti loppuaan ihan liian nopeasti. He kokoontuvat yläkertaan karkkikulhojen ja muiden herkkujen kanssa, juovat makeita siidereitä, appelsiinimehuun sekoitettua vodkaa ja humaltuessaan lähentyvät valtavasti. Heitä on kahdeksan ja he istuvat Intiasta tuoduilla valtavilla tyynyillä lattialla. Joku keksii asettaa tyhjän kirsikkaolutpullon keskelle piiriä. He taantuvat pelaamaan muutaman vuoden takaa tuttua pullonpyöritystä. Pullon suu osoittaa ensimmäisenä Nelliä.

”Totuus vai tehtävä?”, Emil kysyy nauraen.

”Ööö, tehtävä.”

”Juo toi vodka loppuun”, Otso heittää ja katselee Nelliä haastavasti hymyillen.

”Ai kokonaan vai, raakana?”, Nelli näyttää kauhistuneelta. Muut yltyvät kannustamaan häntä kovaan ääneen, lattiaa rummuttaen. Nelli kurottaa vodkapullon käteensä, jäljellä on noin neljännespullollinen kirkasta nestettä. Hänen kalpeat kätensä tärisevät vähän ja pullon suu painuu tytön huulille. Nelli kääntää päänsä taaksepäin ja nielee kurkkua polttavaa nestettä mahdollisimman nopeasti. Joku nauraa, Siiriäkin hihityttää. Hän painaa kädet silmilleen ja nojautuu Emiliä vasten.

He pelaavat pullonpyöritystä kauan, kaikki suutelevat kaikkia ja Ansa riisuu paitansa. Otso joutuu laulamaan serenadin Taimille ja he kaikki ulvovat naurusta. Emil esittää ”tosi kuuman ja eroottisen” striptease-tanssin taustamusiikkinaan Manun soittama nokkahuilusoolo Lohikäärme Puff. Ilta kääntyy yöhön ja pikkuhiljaa pullonpyöritys muuttuu pelkästään olemiseksi. Nelli käärii pari jointtia ja he kierrättävät niitä ringissään, kertovat salaisuuksia ja nauravat toisilleen ja itselleen ja kaikelle maan ja taivaan väliltä.

Siirin olo on raukea, maailmasta häviävät mittasuhteet ja kaikki muuttuu miljoona kertaa hauskemmaksi. Hän syö kamalan paljon ja juo vähän lisää, Emil nukahtaa pää vasten hänen vatsaansa ja hiljalleen kaikki hiljenee. Siiri katselee katossa häälyviä varjokuvia. Huoneen päätyseinä on pelkkää ikkunaa, jota pakkanen on suudellut. Puiden varjot kasvavat valkeassa katossa moniulotteisiksi hirviöiksi ja tanssiviksi jumalattariksi. Hänen ihollaan on intiaa, Siiri painaa peukalonsa silmiensä väliin ja uskoo kaikkiin olemassaoleviin ja olemattomiin ja jo unohdettuihin jumaliin.