Luku 7: Ansa

Lämmin vesi velloo ympärillä kuin suojaisa syli, pisarat putoavat raskaina väreilevään pintaan ja luovat ympärilleen laajenevia kehiä. Ansa kiertää kätensä polvien ympärille ja nojaa vasenta lapaansa viileään kaakeliin. Kylpyamme kasvaa hänen ympärilleen kohdunomaiseksi turvaksi. Nilkkaan sheivattu viiltohaava levittää ruosteista punaansa pyörteinä. Se kukkii köynnöksinä veden pintajännitteen särkyessä ja kiemurtelee kohti valkeita laitoja, maailman reunoja. Ansa varoo osumasta ammeen laitoihin. Pikkulapsina he istuivat Ainon kanssa ammeessa jalat suorina, jalkapohjat vastakkain. Identtiset kaksoset saattoivat seurata toistensa ajatuksia ja liikkua yhtenä hahmona; Aino oli Ansan peilikuva ja toisin päin. Nyt he tuskin mahtuisivat kylpyyn edes kerälle kiertyneinä ja laitoihin nojaten.

Ansa antaa hiustensa valua veden alle, ne levittäytyvät painottomuuteen ja muuttuvat silkkisiksi. Hyvin hoidetut kädet erottelevat auringonvaalentamat hiukset kolmeen osaan, kokoavat siistille palmikolle päälaelta yläselälle. Ruumiinlämpöinen vesimassa on kuin toinen nahka. Hänen ajatuksensa mukailevat vettä, sen helliä liikkeitä iholla. Ajatukset kulkevat Manun niskan kaarta leukalinjalle, tumman kupariset hiukset valuvat unisen takkuisina mielikuvan ruskeille silmille. Pojan kädet ovat lämpimät, sylissä todellinen turva ja huumaava tuoksu. Ansa ei ole varma miten kauan hän uneksii veden varassa kelluen. Pisarat nipistelevät ihoa kuivuessaan, ympäröivä lämpö liukuu viileyteen. Pyyhe on pehmeä ja lämpöinen kiertyessään paljaalle viileälle iholle. Ansa sitoo pyyhkeen turbaaniksi palmikoitujen hiustensa ympärille ja kietoutuu vaaleanpunaiseen kylpytakkiin. Hän kiskaisee tulpan kylpyammeen pohjasta ja aukaisee lukitun oven.

Teemu hiipii seinänviertä pörröinen häntä pystyssä. Se puskee pehmoista päätään Ansan säärtä vasten. Auringonvalo osuu kissan tuhkanharmaaseen turkkiin raidoittaen sitä sälekaihdinten lävitse. Hän kaappaa Teemun syliinsä ja kantaa kehräävän kollikissan mukanaan kaksosten huoneeseen. Ainon sänky on sijaamaton, hän on levittänyt vuoteelleen päiväpeitteenkin. Ansa istuu sänkynsä laidalle ja tarkastelee huonetta eri tavoin kuin aiemmin. Hänen puolellaan huonetta julisteet kuvaavat miesartisteja, muutamia tyttöbändejä ja eri sarjojen näyttelijäkaarteja. Ainon seinä muodostaa aivan erilaisen kokonaisuuden; vahvoja naisia, kauniita näyttelijättäriä, pitkiä sääriä ja huulipunia. Ansan mielessä muljahtaa inhottavasti. Hän ei tahtoisi nähdä kaikkea näin kirkkaasti, analyyttisesti. Katseet ja hymyt Taimin ja Ainon välillä, pitkät halaukset sekä yhdessä vietetyt iltapäivät punoutuvat Ansan mielessä vasta nyt loogiseksi ketjuksi.

Hän on pitänyt heitä kahta aina samanlaisina, toistensa heijastuksina. Huolimatta siitä että viime vuodet ovat saaneet heidät erkanemaan toisistaan. Aino on aina ollut parempi matemaattisissa aineissa ja piirtämisessä. Hänen kiinnostuksensa avaruuteen on suunnatonta. Ansalla taas on enemmän tyylisilmää ja himoliikkujan oireita. Ulkoisesti kaksoset ovat aina olleet hiusmallia lukuun ottamatta viimeistä piirtoa myöten identtisiä. Aino on takkuinen, hänen kiharat hiuksensa ulottuvat kapeille olkapäille ja muita hiuksia astetta vaaleammat otsahiukset tarttuvat ylikasvaneina silmäripsiin. Ansan hiukset ovat aavistuksen pidemmät, huomattavasti paremmin hoidetut ja yleensä jollakin tavalla letitetyt.

”Mitä sä teet?”, Aapo kurkistaa ovensuusta lapsenpyöreät posket pakkasesta punaisina. Pikkuveljen on täytynyt tulla äskettäin koulusta. Ansa oli niin uppoutunut ajatuksiinsa ettei hän kuullut edes ulko-oven käyvän.

”Emmä mitään, mietin vaan juttuja”, hän vastaa hymyillen ja päästää Teemun loikkaamaan valkealle matolle.

”Missä äiti ja Aino on?”, pikkuveli kysyy.

”Töissä ja Taimilla.”

”Se on nykyään aina Taimilla.”

”Onks ne parhaita kavereita nykyään?”

Ansa toivoo, että he olisivatkin parhaita kavereita. Taimi ja Aino järkyttävät hänen maailmaansa, tekevät menneisyydestä ikään kuin kummallista painajaisunta. Väärinymmärrysten raskas kudos verhoaa koko elinkaarta tarhaiästä tähän päivään.

”Moi, kerkeetkö sä puhua?”, Ansa henkäisee puhelimeensa sängyllä maaten.

”Joo. Onks kaikki okei?”, Manu vastaa äänessään huolestunut vivahde.

”On kai, tai en mä tiedä. Tiiän että tää on tosi tyhmää ku ei mun pitäis suhtautua näin, mut mä vaan tajusin just jotain.”

”Okei, mitä?”

”Olin äsken kylvyssä ja ku tulin meidän huoneeseen ja pidin Teemua sylissä ja katoin Ainon puolta tästä huoneesta, tajusin et sen seinä on täynnä pelkkii puolalastomia naisia.”

”Eihän se kai mitään kerro?”

”Se on kokoaika Taimilla. Aapoki on huomannu sen. Ja ne halailee kokoaika ja hymyilee toisilleen ja kattoo toisiaan silleen! Mua ahistaa ihan kauheesti, miks mä en oo huomannu mitää aiemmin? Oonks mä ihan sokee? Musta se vaan tuntuu ihan väärältä et Aino tykkäis tytöistä”, Ansa tilittää ja painaa kasvonsa hetkeksi vasten Manun hiuksilta tuoksuvaa tyynyä.

”No niin, oikeestaan se on aika itsestään selvää, pupu. Mut sun on varmaan vaikeempi hahmottaa tollasta ku se kuitenki on sun sisko. Joka tapauksessa, Ansa hei, se on kuitenkin vaan Taimi. Kai se voi tuntuu aluks hiukan oudolta mut parempi kai että Aino tykkää Taimista ku vaikka jostain limasesta liikkamaikasta.”

”Mut eiks se susta oo aika väärin?”

”Ai se että sun kaksoissisko on ihastunu Taimiin?”, Manu selvästi hymyilee puhelimen toisessa päässä.

”No niin! Sä saat mut kuulostamaan ihan urpolta. Tää on vaan ihan väärin. Tai niinku ihan vinksahtanutta. En mä oo koskaan edes ajatellut että Aino vois olla jotain muuta ku… no kai sä tiiät. Normaali.”

”Ansa kulta, ei se oo yhtään sen vähempää normaali ku mä tai sä vaikka se tykkääki tytöistä. Tai tytöstä.”

”No niin kai. Mut mulla on silti ihan outo olo”, Ansa marisee ja heiluttelee jalkojaan ilmassa.

”Kyllä sä totut siihen. Sitä paitsi eihän me voida tietää onko niillä kahdella mitään juttua oikeestaan.”

”Okei sä oot oikeessa. Tykkään susta tosi paljon. Pusuja”, Ansa hymyilee.

”Mäkin susta, pupu. Nähään huomenna.”

”Moi”, hän lopettaa puhelun ja jättää kännykän lojumaan tyynyn viereen.

Kahvilan seinille on aseteltu lyijykynäpiirroksia kissanpennuista. Pienet pyöreät pöydät keikkuvat mikä mihinkin suuntaan ja vitriinin takana seisovat leivokset houkuttelevat asiakkaita. Ansa asettelee takkinsa tuolinselälle ja laskee säröreunaiset teemukit keskelle ikkunan edessä notkuvaa pöytää. Tassilla on kaksi kermavaahtotäytteistä leivosta. Ansa pyörittelee päätä kiertävän ranskanlettinsä siistiä punosta sormissaan. Hänen kapeita vyötäisiään verhoaa ihan liian iso Ramones-paita ja mustissa sukkahousuissa on hurjan monta silmäpakoa. Viininpunaisten maihareiden nauhat ovat auki. Nelli astuu sisään kahvilan ovesta posket punaisina, kiristyvä pakkanen tavoittelee kohta kahtakymmentäviittä astetta.

Nelli vilauttaa takkinsa uumenista minigrip-pussia, johon on kääritty muutama valmis jointti. Torstai-iltapäivä on unelias, he istuvat pöydässä katselemassa harvoja ohikulkijoita. Nellin hiukset ovat hohtavan kupariset ja pörröiset. Hän on yhtä laiha kuin nuoret ballerinat. Oikeastaan Nelli harrastikin balettia nelivuotiaasta siihen saakka, että Irene sairastui ensimmäisen kerran. Hänen vartalonsa on jokaista kalpeaihoista millimetriä myöten ihanteiden mukainen. Silti Nelli kieltäytyy ottamasta suupalaakaan kermaisesta leivoksesta, teemukin hän juo puolilleen ilman maitoa tai sokeria. Ansa ei voi olla miettimättä, miten vaikeaa Nellillä on. He vaikenevat aiheesta, karttelevat sitä hienovaraisesti ja hymyillen.

”Mikä Manun osote olikaan?”, Nelli kertaa nojaten luisia kyynärpäitään huonosti lakattuun pöytään.

”Mikaelinkatu seitsemäntoista”, Ansa vastaa ja kurottaa kätensä Nellin hiuksiin, joita hän pörröttää nauraen.

”Sä oot niin söpö”, hän tokaisee.

”No en todellakaan ole. Ketkä kaikki sinne tulee huomenna?”

”Siiri, Aino, Taimi, sä, mä, tietenkin Manu, Otso ja ehkä Emil.”

”Okei. Mun pitää varmaan lähtee nyt, porukat tulee mummolasta ja lupasin kattoo äidin kanssa elokuvia. Nähään huomenna koulussa”, Nelli hymyilee ja pukee parkatakin ylleen. Ansakin vetää takin päälleen ja kietoo kaulaansa hiekanvärisen neulehuivin. Kello oven yllä kilahtaa heidän astuessaan ulos. Lumi narskuu maihinnousukenkien alla, Ansa tarttuu Nellin käteen ja risteyksessä, jossa he kääntyvät eri suuntiin, hän kaappaa Nellin karhunhalaukseen.

”Pärjääthän sä?”

”Tietty”, Nelli on hyvä hymyilemään vaikka häneen sattuu.

Kotona äiti istuu keittiön korkealla baarijakkaralla ja kirjoittaa vanhalla kaunolla epäselviä muistiinpanoja monimutkaisiin kaaviokuviin. Aapo mököttää huoneessaan, koska hänellä on viikon pelikielto – luokanopettaja soitti äidille ja kertoi Aapon pelanneen useampana päivänä lumisotaa ja vuorenvalloitusta koulun pihalla. Ansaa ärsyttää opettajan nipotus, kyllä hekin alakouluikäisinä paiskoivat toisiaan lumipalloilla ja painivat pulkkamäessä. Hän ei kuitenkaan viitsi kommentoida opettajakunnan tai äitinsä kasvatusmetodeja. Ovathan hän ja Ainokin kasvaneet ihan hyviksi ihmiseksi samojen valvovien silmien alla. Vaikka he eivät olekaan toistensa täydellisiä peilikuvia.

Luku 6: Taimi

Vuosien saatossa kellastuneet koskettimet painuvat sormien alla raskaina, mukavan työläinä soittaa. Sävelkulut kiemurtelevat köynnöskasvien lailla irrallaan huoneen seinistä. Ne kohoavat hengityksen huurruttaman pakkasilman lailla yhä ylemmäs, nostattavat sydämenlyönnit kaksinkertaiseen tempoon. Taimi antaa silmäluomiensa painua kiinni. Pianon ääni kuljettaa hänet äärettömän helposti rikkoutuvien mielikuvien mukana kohti taivaankantta katon yllä. Metronomin lailla tikittävä kello häälyy sydäntä särkevän onnellisten ajatusten taustalla pidellen Taimia otteessaan, kiinni pianojakkaran lämmössä ja aamuauringon kylmänsävyisissä säteissä. Olohuoneen ikkunan edustalla puinen pöytä notkuu viherkasveista ja Taimin varpaat uppoavat pehmeään persialaismattoon.

Musiikki soljuu Taimista aivan luonnollisesti, jatkumona hänen mustakyntisistä sormistaan. Monet haukkoisivat henkeään sävelmästä, jota Taimin kädet maalaavat perintöpianon koskettimin. Improvisoitu tarina kaipuusta ja vähän liian pitkistä katseista matematiikanluokassa tai kavereiden muodostaman piirin keskellä ei kuitenkaan pure kaikkiin, esimerkiksi Taimin pikkusiskoihin. Pari viikkoa sitten kolmetoista vuotta täyttänyt Magdalena lysähtää pianojakkaran reunalle ja tönäisee vanhemman sisarensa syrjemmäs.

”Mulla on kiire, soita myöhemmin vitun urpo”, Lena tiuskahtaa ja kiskoo vaaleanpunaisia sukkia jalkoihinsa. Yleensä Taimi siirtyisi lauhkeana sohvalle katsomaan aamu-uutisia, mutta tänään pikkusiskon äksyily käy hermoille. Hän pahoittaa lähes aina mielensä sisartensa tylyistä kommenteista joita Lena viljelee jatkuvasti – onhan hän nyt virallisesti teini-ikäinen ja pyrkii osoittamaan sen kaikin mahdollisin keinoin.

”Lena voisitsä edes joskus yrittää käyttäytyä tämän verran inhimillisesti”, Taimi kivahtaa ja osoittaa kättään, jonka etusormen ja peukalon väliin jäävä rako halkoo millimetrin osasia.

”Voi jeesus, tajuutko idiootti että mulla on kiire ja Marianne inisee tuolla, että mä muka vien liikaa tilaa meidän huoneessa!” Pikkusisko huutaa posket punaisina ja marssii kapeita lanteitaan keinuttaen olohuoneen halki huoneeseen, jonka he jakavat Lenaa vuoden vanhemman Mariannen kanssa.

Taimi jää tuijottamaan sohvan selältä yksinäisenä riippuvaa tilkkutäkkiä silmät sameina. Yhtäkkiä hän kaipaa hirveästi jonkun sylin lämpöön, turvaan pisteliäiltä huomautuksilta ja halveksuvilta katseilta. Taimi toivoo voivansa kääntää aikaa taaksepäin. Hän käpertyisi pikkulapsena vanhempien väliin nukkumaan, arvostaisi isän kuumaa karheaa kättä hiuksissaan ja parransänkeä poskellaan. Äidin hymy ulottuisi suupielistä pilkkeeksi silmäkulmaan ja pikkusiskot osaisivat tuskin kohdistaa katsettaan Taimin kasvoihin. Hän tuntee syyllisyyden pistoksen toivoessaan, etteivät nuoremmat siskokset olisi kasvaneet viemään huomiota ja synnyttämään jatkuvasti turhia riitoja.

”Musta tuntuu että haluisin olla taas pikkutyttö ja saada silleen huomioo hakematta sitä erikseen, Lena alotti taas hirveen draaman ja musta tuntuu ihan paskalta. Tarviin just nyt vaan tosi pitkää halia”, Taimi naputtelee tekstiviestin ja valitsee vastaanottajaksi Ainon. Hänen sydämensä hakkaa kamalan nopeasti ja suu kuivuu äkillisesti. Taimi voi melkein nähdä, kuinka tiedosto kulkee näkymättömiä linjoja pitkin kohti Ainon kännykkää muutaman kilometrin päässä. Hän sulkee silmänsä ja nieleksii hetkisen, kunpa viestin voisi vetää takaisin. Puhelin lentää sohvan selkänojaa vasten ja Taimi juoksee huoneeseensa, häntä hävettää jostain syystä kauheasti. Miksi pitää aina valittaa pikkujutuista, hän sukeltaa vaaleanpunaisin ruusuin kuvioidun peiton alle ja painaa kasvonsa vasten tyynyä. Hämärä tiivistyy ikkunalaseista heijastuen, auringonsäteet eivät vielä tavoita valotonta huonetta.

Maattuaan ihan liian kauan vuoteessa tavoittelemassa lohdutonta itkua Taimi nousee istumaan. Hän laskee varpaansa kylmälle lattialle ja hiipii ovelle. Talo on hiljainen ja kylmä, Marianne ja Magdalena ovat jo lähteneet. Kellon viisarit tavoittelevat puoli kymmentä. Taimi välttelee puhelintaan ja sulkeutuu kylpyhuoneeseen repimään pahimpia takkuja hiuksissaan ja työntämään sormet nieluunsa. Vatsahapot polttelevat kurkkua ja suuta, silmät punoittavat. Taimi ei katso peiliin. Hän penkoo vaatekaappiaan kauan, pikkusiskot ovat taas näpistäneet hänen aarteitaan. Pehmeäksi kuluneet villapaidat ja harvat reiättömät sukkahousut katoilevat yksi kerrallaan pyykkinarulta ja vaatekaapista. Taimi kiskoo jalkaansa okrankeltaiset sukkikset ja puolireiteen ulottuvan ruusukuvioisen villapaidan.

Juuri kun Taimi uskaltautuu nostamaan puhelimensa persialaismatolta lukeakseen mahdollisen vastauksen viestiin, ovikello soi. Hän sulkee pianon kannen ja hiipii kohti eteistä kooten samalla osittain rastoittuneita hiuksiaan nutturaksi päälaelle. Taimi kulkee yksinäisessä talossa varpaillaan, hän ei tahdo jättää jälkeensä askelten ääniä.

Oven auetessa Taimi ei ole ihan varma mitä tapahtuu. Hänen kasvoilleen lennähtää hunajaisen vaalea hiusmeri ja pitkät, hoikat kädet kiertyvät Taimin vyötäisille. Menee muutama sekunti, että hän hahmottaa ulkoilmasta kylmät kädet ja hiukset tutuiksi, tunnistaa pehmeän ihon ja takkuisten hiusten tuoksun. Kyyneleet polttelevat silmänurkkia, silmät painuvat kiinni ja lämpö leviää hetkessä Taimin sormenpäihin saakka.

”Sä sanoit että tarviit halin”, Aino hymyilee ja painaa ulko-oven kiinni. Eteisessä on hyytävän kylmä, mutta he seisovat siinä pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Taimi riisuu Ainon takin ja ripustaa sen naulakkoon. Hiljaisuus kaartuu heidän ympärilleen äärettömänä, tähtisumuisena salaisuutena. Eteinen laajenee rajattomaksi, yhteiseksi ajatukseksi toisen käteen tarttumisesta tai kosketuksesta, joka kohtaa uskomatonta sähkövirtaa ihopintojen välillä.

Taimi kurottaa sormiaan tuon valtavan ajatusten, raja-aitojen ja epäröinnin täyttämän railon ylitse kohti Ainon pakkaskylmää kättä. Ainon sormet notkistuvat kuin itsestään. Ne kurovat välimatkaa umpeen hitaasti, epäröiden. Kylmien ja kuumien sormien yhteentörmäys vavisuttaa huonetta lattiasta kattoon, saa taivaankappaleet pysähtymään nanosekunneiksi; sähköinen virta voimistuu kahden ihon välillä ja nostattaa kaiken valtaviin mittasuhteisiin. Hetki viivyttelee itseään minuuteiksi, kutsuu Taimia tunteita kuohuttavaan syleilyyn. Heidän on kuitenkin pakko rikkoa kupla, kohdata toistensa katseet ja ylöspäin nykivät suupielet joita tekisi mieli koskettaa, ja noudattaa velvollisuuksiaan eli lähteä korkeisiin hankiin kohti oppivelvollisuuden pakottamia kemiantunteja.

Taimi on koko päivän yhtä hymyä. Vaikka kädestäpitäminen tuskin järkyttäisi edes tarhaikäisten maailmaa, Ainolle ja Taimille askeleen uskaliaisuus kattaa useammankin valovuoden matkan. He tarpovat nietoksissa käsikkäin, myöhästyvät liian monta minuuttia ja istuvat vieretysten kirjoittelemaan tyhmiä viestejä toistensa vihkoihin. Muistiinpanot saavat jäädä taululle, tunnit kuluvat äänettömästi hihitellen ja vältellen Ansan vinoja katseita. Aino oli vastannut Taimin tekstiviestiin hyvin lyhytsanaisesti;

”Odota”.

”Mua rasittaa ihan sikana toi opo, ihan ku kaikkien pitäis pyrkiä lukioon ja mahdollisimman lähellä olevaan sellaseen. Tai siis mulle se ainaki jankuttaa kokoaika että ku mun porukat on kumpiki opettajia niin kai mäkin nyt haluan. En todellakaan taho!”, Siiri aloittelee aamuista monologiaan ensimmäiset tunnit erottavalla viisitoistaminuuttisella pakollisella ulkovälitunnilla.

”No eiks se ajatus sen polven ihmisillä yleensäkin oo että mitä korkeempi koulutus, sen parempi asema”, Ansa tokaisee ja keinuttelee itseään kantapäiden ja päkiöiden välillä kuikuillen koulun pääoville. Manu hyppelee juuri oikeaan aikaan portaat alas ja levittää Ansan huulille tyytyväisen hymyn.

”Te ootte hei seurustellut jo melkein kuukauden, no okei, vähän päälle kaks viikkoa, mut eiks toi siirappinen alkuhuuma alkais jo mennä ohi?”, Siiri kysyy hiukan toiveikkaana ja nostaa kätensä puuskaan.

”Mä ainakin tuun kateudesta vihreeks kun te vaan hempeilette kaikki päivät.”

”Minkä takia tosta pitäis olla kateellinen?”, Aino tokaisee pisteliääseen sävyyn.

”Ei kai sulla ketään oo”, Ansa vastaa salamana. Aino näyttää siltä että aikoisi vastata jotakin, mutta sulkee suunsa nyrpeänä. Taimi kohtaa Ansan katseen leuka pystyssä, silmissään puolusteleva ilme.

Nelli seisoo porukan laidalla ja katselee Taimin ja Ainon suuntaan kasvoillaan aavistuksen varautunut ilme. Siiri seuraa viime aikoina entistä alavireisemmältä vaikuttaneen Nellin katsetta ja hymyilee tietäväisesti. Nellin äidin sytostaattihoidot polttavat koko perheen voimavaroja loppuun uuvuttavan nopeaa tahtia ja Nelli näyttää vajoavan yhä syvemmälle omaan synkkyyteensä. Kaikki ovat huomanneet sen, mutta kukaan ei osaa tehdä mitään. Taimilla on vähän paha olo, kun hän huomaa Nellin katselevan heitä. Hänen tämänpäiväinen riehakas onnensa tuntuu satuttavan kaikkia; Ansan katse viiltää heitä teräksisenä, Manu katselee kaikkialle muualle kuin heihin, Siiri on tietäväisen vanhemman näköinen ja Nelli näyttää siltä ettei hän kestä enää.

Luku 5: Nelli

Jouluvalot kiertävät mintunvihreään tapettiin verhottua seinää köynnöksenä, pikkuruinen musta liitutaulu notkuu raskaana kapean naulansa varassa. Sängyllä musta peitto ja kirjoituspöytä täynnä ruutuvihkoihin rustattuja huonoja biisinaihioita, nuottipapereita ja sarjakuvia. Nurkassa lojuu akustinen kitara. Nellin huone on aina vähän sotkussa, vaatekaappia myöten. Pitsiset hameet ja koruttomat mustat pitkähihaiset tulvivat hyökyaaltona peilipintaisten kaapinovien välistä. Nelli makaa selällään sängyllä ja tuijottaa kattoon ripustettuja origamikurkia ja unisieppareita. Hän ei koskaan muista uniaan, ehkä ikivanhat intiaanikapineet oikeasti toimivat ja imevät absurdin ahdistavat unikuvat itseensä.

Unto haukkuu ulkoaitauksessaan oravia tai naapurin kissaa. Nelli on nykyään paljon yksin kotona. Talo on kylmä ja hiljainen, vaaleat lattiat puujäljitelmää nostattavat ihokarvat pystyyn. Putket naksuvat ja kohisevat. Pelottavia ääniä ja päätä pakottavaa hiljaisuutta ei ole ennen huomannut. Nyt ne tekevät hulluksi. Ne ärsyttävät, itkettävät, vaivuttavat turtaan uneliaisuuteen. Nelli ei osaa enää itkeä. Äiti on kamalan sairas ja käy yhtenään sairaalassa. Hän viipyy päiväkausia ja kotona ollessaan makaa kalpeana lakanoiden välissä. Isän ryhti on huono ja askel laahaava, Nelli pelkää että kohta kaikki romahtaa taas.

Viimeksi kun Irene sairastui, ei mennyt aikaakaan että isä nukkui sohvalla eikä ajanut partaansa. Hän haisi vanhalle viinalle ja tunkkaiselle. Nellin ollessa pieni he asuivat äidin kanssa kaksi onnellista kesäviikkoa mummolassa. Jälkeenpäin ajatellen äiti ei ollut kovin onnellinen, oikeastaan täysin murtunut. Nelli oli korkeintaan kuuden vanha ja osasi muuttaa valtavan pihan kukkivat omenapuut ja vastaleikatun nurmikon halutessaan vaikka valtameriksi tai kuninkaanlinnan sisäpihoiksi. Kun he tulivat takaisin kotiin, isä ei enää maannut päiväkausia sohvalla palautuspullojen ympäröimänä. Jokin oli korjaantunut heidän välillään.

Alkoholisti, Nelli oli oppinut sanan jo pienenä. Koukku ja katkaisu eivät olleet ainoastaan käsityöluokan termejä kuten muille alaluokan tytöille. Hän näki elämän toisen, varjoisen puolen jo pikkulapsena. Elämä vaaleanpunaisten puuseinien sisällä ei jonakin iltana enää ollutkaan vain häntäänsä jahtaava iso koira ja kuumaan kaakaoon sulatettuja vaahtokarkkeja. Satunnainen päivä kauan sitten muutti kaiken. Mitään normaalista poikkeavaa ei tapahtunut. Nelli vain oivalsi, että isä oli heikko. Ei paha tai sairas, kuten aikuiset usein tuntuivat väittävän keskusteluhuoneissa, isojen pöytien takana istuen. Hän ymmärsi, että ei ole ainoastaan mustaa ja valkoista vaan lukemattomia sävyjä ja vivahteita niiden välillä.

Iltapäivä valuu hiljalleen musteiseen yöhön, jota harvat tähdet äärettömyydessä kelluen täplittävät. Pihatielle kaartava perheauto saa Unton haukkumaan onnesta seonneena. Nelli on maannut tuntikausia aloillaan. Koko talo huoneen ulkopuolella on kamalan siisti, lähestulkoon steriili. Hän toivoo, ettei olisi ainoa lapsi. Ehkä olisi helpompaa kannatella arkea ja omia ja muiden ongelmia tietäen, että seinän takana joku toinen ui samoissa, syvissä vesissä. Talo ei enää elä ihmisten mukana, se on väsähtänyt Irenen jouduttua taas sairaalaan. Ulko-ovi narahtaa laiskasti, koiran heiluva häntä piiskaa seiniä. Kahdet askeleet, isän ja äidin, kulkevat hitaasti ja lempeästi. Ikään kuin hiipien, kuvitellen että oven takana vuodet ovat vierähtäneet taaksepäin ja Nelli on yhä punaposkinen, hymysuinen pikkutyttö pastellinvärisiä unia nähden.

Nukahtaminen kestää tuntikausia. Hän tiedostaa ihan liian selkeästi tyhjyyden ranteessaan, kipu on hiipunut hermojen ulottumattomiin. Vellova ahdistus ottaa vallan väsymyksestä ja lopulta Nelli luovuttaa, nousee sängyltä ja hiipii vessaan. Valo on kirkas ja särkee silmiä. Terä on pieni, kapea ja taipuu naurettavan helposti. Se repii käteen isoja railoja, syviä ja vuotavia. Nelli vuodattaa syvää punaa altaaseen. Se ei tunnu miltään, sattuu mutta ei helpota. Hänellä on yhtä tyhjä ja paha olo kuin noustessaan, kun verinen terä on roskiksessa, vessan valot pimennetty ja käsi piilossa hihan alla.

Uni tulee hiipien, tuo mukanaan valoja ja varjoja. Valoa heitettynä harmaata asfalttia kiitävän auton kyljelle, mustan törmäys kirkkauteen kuin sukeltaisi tummaan veteen. Öinen syli rikkoutuu säpäleiksi ja mielipuoliset kuviot syntyvät ja hajoavat uudelleen ja uudelleen herätyskellon ääneen.

Isä kulkee yhtä lysyssä kuin Nelli. Syöpäsolukko äidin elimistössä leviää heidän mielensä verkostoihin, onnellisuuden ja ilon säikeet turtuvat ja saavat olkapäät painumaan kasaan. Hän vie Nellin kouluun, lumi muuttuu lämpötilanvaihdosten mukana loskasta vedeksi ja peilijääksi ja lumeksi ja Nelli joutuu kahlaamaan tiensä parkkipaikalta välituntipihan poikki musiikinluokan aamuhämärään.

Stemmat ovat helppoja, ne oppii parissa minuutissa. Samaa melodiaa toistetaan uneliaisuuteen saakka. Nelli silittelee kitaran naarmuista kylkeä ja kaikukopan koristereunaa. Nylonkielet ovat niin löysät, että sävelkorvaa särkee. Hän ei ole soittanut kunnolla aikoihin, kokeillut mitään uutta.

”Musta tuntuu että Emil on ihastunu muhun”, Siiri supisee Nellin korvaan ennen kolmannen tunnin alkua.

”Älä?”, hän kysyy silmät suurina. Emil on Manun kaveri, rastatukkainen rumpalipoika. Nelli on aina pitänyt Emilistä. He ovat kummatkin musiikin valinnaiskurssin vähemmistöä, niitä jotka oikeasti osaavat soittaa. Juuri kun Siiri on jatkamassa analyysiaan rumpalin tunteista, matikanopettaja ilmestyy nurkan takaa.

Opettajalla on niin tiukka nuttura, että sen huhutaan pitävän rypyttömiä kasvoja kireinä. Dramaattinen silmämeikki hukkuu neliskulmaisten lasien taakse ja huulipunaa on yhtä paljon hampaissa kuin huulissa. Siiri rysähtää istumaan Nellin viereen ja Manu sekä Emil rantautuvat viereisiin penkkeihin.

”Hei tytöt, lähettekö syömään meiän ja Ansan kanssa koulun jälkeen?”, Manu kaivaa repustaan tekemättömiä matikanläksyjä ja vilkaisee vähäpuheista Emiliä.

”Mä voin”, Siiri vastaa silmät sädehtien ehkä vähän liiankin innokkaasti.

”Mun pitää mennä kotiin”, Nelli mutisee ja tekeytyy keskittyvänsä taululle merkittyihin oikeisiin vastauksiin. Siiri vuoroin nurisee Nellille koko matikan kaksoistunnin siitä, ettei tämä suostu lähtemään ulos viettämään aikaa, vuoroin melkein hihkuu ääneen päästessään syömään Emilin kanssa. Manu ja Ansa ovat sivuseikka.

Loppupäivä kulkee kammottavan hitaasti, mutta silti koulupäivän lopussa tuntuu kuin tunnit olisivat vilahtaneet hetkessä ohi. Nälkä riipii Nellin vatsaa ja hän lainaa Siirille kympin setelin pizzaan. Pakko päästä mintunvihreiden seinien väliin makaamaan horrokseen, paeta todellisuutta ja ruuanhimoa puoliuniseen epätodellisuuteen. Nelli ei kestä katsoa peiliin käveltyään kolme kilometriä kotiin, hän ei yksinkertaisesti voi syödä. Muut näkevät alipainoa ja kylkiluita, hän itse joka puolelta pursuavaa rasvaa ja punaista ihoa. Hänellä on kamala olo, johon unikaan ei enää auta. Kaikkea ei voi paeta päänsä sisään.

Raamattupaperinohut sätkäpaperi liimautuu sylkisenä huuliin. Haju on kuvottavan imelä. Nelli nojaa luisia kyynärpäitään ikkunan raamiin, jonka valkea maali hilseilee pakkasessa. Tuhka varisee loskaiseen hankeen. Hän polttaa puoli jointtia ja säilöö loput teräsrasiaan, piiloon partaterän ja tupakansytyttimen ja muutaman savukkeen joukkoon. Hyvä olo huokuu jossain vastapäisellä seinällä, epäröi tuloaan mutta lopulta saa naurun kumpuamaan mahanpohjasta ja silmät kiiltämään onnellista päihtynyttä punaa. Nelli makaa sängyllä ja tuntee kuinka silmäripset kasvavat humisten, taipuvat ristiin ja kiertyvät raskaiksi solmuiksi joista tihkuu pulleita pyöreitä valtamerenkappaleita.

Keittiön kaapit ovat niin puhtaat ja kiiltävät, että Nellin nälästä himokkaat silmät peilautuvat identtisinä takaisin silmäteriin. Hetken hän on ihan varma että pikkuruinen mini-Nelli kapuaa ulos haalean peilikuvan mustuaisista ja sukeltaa hänen pupilleihinsa. Pieni minä ui kalvon läpi ja jää asumaan kalloluun sisäpuolelle. Nelli kiskoo kaapinovet auki ja tyhjentää sisällön arkkupakastimen kannelle. Hän istuu oranssilla jakkaralla ja kuulee aivan uudenlaista musiikkia päässään, syö syö syö.

Nelli ei ole syönyt enempää kuin kolmesataa kaloria aterialla kuukausiin. Nyt hän juo monta mehutölkillistä ja pullollisen kirsikkakokista ja syö kaiken minkä löytää. Miten häneltä on ennen jäänyt huomaamatta, kuinka rapeita paahtoleipien reunat ovat, kuuma sula voi valuu tajunnan läpi ja tomaatinsiemenet muodostavat aivan uusia todellisuuksia juuri oikeiden leipien välissä nautittuina? Jokainen haukkaus, puraisu, syljen erittymä on kuin musiikkia. Jauhavat leukaluut, nielun toiminta. Repeytyvät kirkkaat ja kiiltävät käärepaperit herättävät yltyvää kiihkoa.

Nelli on kamalan onnellinen, kamalan täynnä ruokaa ja rakkautta. Hän makaa kylpyammeessa ja antaa happosateen vuotaa päälleen juustoraastimen reikien läpi suihkuten. Tulikuuma vesi polttaa ihoon reikiä kuin tupakka. Hän sulkee hanan ja on varma, että kaikki tulee kääntymään hyväksi. Kaikkialla soi onnellinen värikäs musiikki ja Nelli nukahtaa kirkkaaseen lämpöön, täyteen kylpyammeeseen vaatteet päällä.