Luku 4: Aino

Paperille hahmottuu epämääräinen kasa toisiinsa ihan väärällä tavalla sulautuvia käsiä ja aaltoilevaa hiusmerta. Aino ei ole aikoihin tuntenut näin väkevää ärtymystä. Hän nojaa oranssiin vasikannahkaan verhoutuneen sohvan selkänojaan ja potkaisee sohvapöydän jalkaa. Lasimaljakko, jossa hailakanpunaiset ruusunnuput uinuvat vesikohdussaan, horjahtaa ja jää keinumaan aloillaan. Piirustus on ruma. Sormet taipuvat vinksahtaneiksi ulokkeiksi ja kasvot muistuttavat jotain etäisesti tuttua, mutta Aino ei saa mieleensä mitä tai ketä.

Jo parin viikon ajan Siirin bileiden jälkeen Aino on ollut jopa kotonaan kolmas pyörä. Tai viides. Manu on Ansan ensimmäinen poikaystävä sitten esikouluiän ja yleensä etäinen ja kiireinen äiti on tykästynyt häneen. Manu siivoaa, tekee ruokaa ja auttaa Aapoa läksyissä. Ainosta tuntuu, että hänet on suljettu tämän kummallisen uusioperheen ulkopuolelle.

Äidillä ei ole ollut miesystäviä avioeron jälkeen, vuosikausiin, ja Manu on tullut tuuraamaan isähahmoa ja miestä taloon. Kaikilla tuntuu olevan rooli tässä uudessa leikissä, kaikilla muilla paitsi Ainolla. Hän istuu olohuoneessa toista tuntia koulun loppumisen jälkeen, Ansa ja Manu ovat lukittautuneet kaksosten huoneeseen. Ihan kuin hän muutenkaan haluaisi heidän seuraansa.

Aino on piirtänyt niin kauan kuin hän jaksaa muistaa. Ansakin piirtää, mutta Aino on parempi. Hän keskittyy samalla sekä yksityiskohtiin että kokonaisuuteen eikä tällaista tilannetta ole syntynyt vuosikausiin. Ärtymys pyörii mielessä kuin piirileikki, viskelee tunnetta nostattavia välikommentteja kuumana käyvien ajatusten väliin. Piirtäminen on ainoa keino purkaa tunteita, mutta nyt sekään ei jostain syystä onnistu. Aino nousee seisomaan ja marssii heidän huoneensa ovelle. Valkean oven ulkopuolella on vanhalla kaunolla kirjoitettu vanerikyltti, johon on maalattu heidän nimensä vaaleanpunaisena ja turkoosina virtana. Koputuksen jälkeen hiljaisuus on tiiviimpää ja kestää kauan ennen kuin ovi aukeaa.

Manu makaa sängyllä hiukset tavallistakin pörröisempinä, posket punaisina ja leveästi hymyillen. Ansa vaikuttaa tavanomaisen ylimieliseltä päästäessään hänet sisään huoneeseen. Siitä lähtien, kun Ansa ja Manu olivat alkaneet tekstailla ja sopineet elokuvatreffit, Aino on saanut osakseen lähinnä katseita nenänvartta pitkin ja piikittelyä. Tilanne tuntuu kamalan epäoikeudenmukaiselta. Sinä iltana, kun he olivat olleet vielä kahden ja nukahtaneet käsikkäin omiin kissanpennunpehmeisiin haaveisiinsa, jokin oli ollut toisin. Nyt Ainosta tuntui kuin se viimeinenkin hiuksenhieno yhteisymmärrys heidän väliltään olisi kuollut – tai alkanut elää omaa elämäänsä Ansan ja Manun välillä.

Yhtäkkiä häntä alkaa itkettää kamalasti. Hän seisoo keskellä valkeaa karvalankamattoa ja kahden silmäparin katseet porautuvat häneen. Aino ei tahdo häiritä, tai ainakaan ei haluaisi tahtoa. Katse osuu ikkunalautaan, jolle Manu on lahjoittanut jo kourallisen uusia kaktuksia. Aino penkoo vaatekaapistaan collegehousut ja hupparin. Ehkä ajatukset selkeytyvät vähän, jos hän teeskentelee juoksevansa, oikeasti vain liukastelee peilijäällä hölkäten hengästyneenä.

Parin jäisen kilometrin jälkeen askel alkaa keventyä, kylki ei enää pistele ja hengitys kulkee paremmin. Aino pakeni kysymyksiä kylpyhuoneeseen ja paiskasi vielä ulko-oven perässään mielenosoituksellisen lujaa. Vaikka hän tietääkin käyttäytyvänsä hirveän lapsellisesti, tuntuu hyvältä kohdistaa kateelliset tunteenpurkauksensa noihin kahteen.

Nyt kun mielessä on tilaa muillekin ajatuksille kuin kylkeä vihlovalle kivulle ja Ansalle, alkavat päässä heti ensimmäiseksi muiden ongelmat. Nelliltä meni aika kauan kertoa heille kaikille Irenen sairauden uusiutumisesta. Siiri osaa tukea varmasti parhaiten, onhan hän verbaalisesti niin lahjakas. Kirjaviisas. Taimi on menettänyt kaksi vuotta vanhemman isosiskonsa, ja vaikka siitä on vuosia eikä hän edes muista Susannaa, on tilanne varmaan vähän samantapainen. Hänellä itsellään ja Ansalla ei ole mitään kosketuspintaa syöpäsairauteen. Sen Aino kuitenkin tietää, että vaikka Irene onkin vahva nainen, syövän uusiutuminen syö koko perhettä ja jokaista yksilönä aivan valtavasti.

Liukasteltuaan puoleenväliin kuuden kilometrin lenkkiään Ainon ajatukset siirtyvät Nellistä Taimiin. He eivät ole jutelleet kahdestaan oikeastaan ollenkaan bileiden jälkeen, vaikka siitä on kulunut jo pari viikkoa. He olivat kummatkin humalassa, mutta Aino huomaa ajatustensa liukuvan tavallista huomattavasti useammin Taimiin. Tämän iloisenkuplivaan nauruun, takkuiseen kiharapilveen ja syvänvihreisiin silmiin. Hänen sydämensä tuplaa lyöntinsä Taimin seurassa.

Aino jää nojaamaan huurteisen kaarnan peittelemään männynrunkoon henkeään haukkoen. Hänen vaaleat, pörröiset hiuksensa kihartuvat silmille, otsatukka työntyy ripsien yli. Sydän takoo hurjana kylkiä vasten. Oivallus kylmää selkäpiitä. Eihän hän ole ollut ihastunut melkein koskaan aiemmin. Joten miksi juuri Taimi? Aino putoaa polvilleen hankeen.

Hän ei ole oikeastaan koskaan ajatellut omaa seksuaalisuuttaan, ei ennen Manua ja Ansaa. Ainolle on itsestään selvää, että ihmiset ihastuvat saman sukupuolen edustajiin siinä missä vastakkaisenkin, mutta tilanne on puistattava. Ei ihmisten pitäisi noin vain tajuta rauhanomaisella hölkkälenkillä olevansa ihastuneita hyvään ystäväänsä.

Nellin talo on hailakan vaaleanpunaista vaakapuuseinää keskellä keltatäpläistä hankea. Unto-niminen ikivanha kultainennoutaja haukahtaa jyrähtäen aitauksestaan, kun Aino kävelee kuistin ylitse soittamaan ovikelloa. Ikkunat ovat pimeinä, joulukynttelikköjä ei ole, ja kestää kauan, että ovi aukeaa. Nellillä on yllään laimeanvihreä pitsihame ja musta pitkähihainen. He halaavat toisiaan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Unto jää haukahtelemaan tyhjälle pihalle, kun tytöt siirtyvät keittiöön valmistamaan teetä.

”Vanno ettet kerro kenellekään”, Aino hymyilee leveän pirttipöydän toiselta puolen. He ovat kaksin talossa, Nelli ei viihdy sairaalassa. Hän vannoo.

”Musta tuntuu että mä oon ihastunu.”

”Eikä! Keneen, kerro kerro kerro!” Nelli melkein innostuu pomppimaan ympäri ruokailuhuonetta. Käytöksestä ei kyllä osaisi yhtään aavistaa, kuinka alavireinen hän yleensä on. Ainoa naurattaa.

”Noku se vähän niinku on ongelma... Taimiin.”

Keltaisessa muumimukissa Pikku Myy leijailee sateenvarjon varassa. Nelli pakkosyöttää Ainolle ylihintaisia englantilaisia pikkuleipiä ja he tyhjentävät monta kupillista makeaa mustaa teetä. Ainolla on paljon parempi olo kun hän on puhunut jonkun kanssa. Joskus Nelli vaikuttaa niin vahvalta, että on vaikeaa muistaa miten vaikeaa tällä on. Kun ilta alkaa tiivistyä sankaksi hämäräksi ja ajovalot leikkaavat pimeään kirkasta vanaa auton kaartaessa pihatielle, Aino vetää lenkkarit jalkaansa ja vilkuttaa takaisin ikkunassa hymyilevälle Nellille.

Kotiin päästyään Aino sulkeutuu ikuisuuden mittaiseen kuumaan suihkuun. Kun hän istuu olohuoneessa syömässä Manun kokkaamaa ruokaa, kaikki tuntuu paljon paremmalta. Ikään kuin raskas paino olisi nostettu harteilta. Rumassa piirroksessa on ilmiselvästi Taimi, eikä siinä sittenkään ole mitään rumaa.

Luku 3: Siiri

  

Paha olo nostattaa heti aamulla kitkeriä vatsahappoja suuhun. Siiri makaa mustavalkoisissa norsulakanoissa ja puristaa peittoa rystyset vaaleina. Hän ei avaa silmiään vaan koettaa kuvitella itsensä vaalealle sannalle meren rantaan, sileäksi pyöristyneille kallioille uittamaan varpaitaan kirkkaaseen veteen. Vatsaa kiertää ja päähän sattuu, Siiristä tuntuu kuin hän vyöryisi hallitsemattomasti kohti maailmanlopun suuruista sokaisevaa kipua.

”Mä en enää ikinä juo”, hän vannoo kuiskaten. Joku nauraa ja Siiri säikähtää melkein kuollakseen. Mustatukkainen tyttö räväyttää silmänsä auki ja valo tuntuu repivän sarveiskalvoja rikki. Taimin hymyilevät kalpeat kasvot ilmestyvät verestävään näkökenttään.  Siiri on ihan varma että maailma on yön aikana kallistunut vähän liikaa, notkahtanut akselinsa varasta ja alkanut pyöriä kolminkertaista vauhtia.

Siiri löytää Taimin huoneestaan selailemasta vanhoja Demi-lehtiä käytyään puolen tunnin suihkussa. Tyttöjenlehdet ovat yksi Siirin synkimpiä salaisuuksia. Hän ei ikinä myöntäisi istuvansa tylsiä arki-iltoja sohvannurkassa syömässä karkkia ja lukemassa vinkkejä poikaystävän metsästykseen ja hiusten palmikoimiseen kymmenellä eri tavalla. Siiri lukee paljon, mutta huoneeseen kasautuneet kirjapinot koostuvat lähinnä filosofiasta, uskontotieteistä ja feministisistä opuksista.

”En mä ihan oikeesti noita lue”, hän koettaa puolustella ja kurottaa kätensä napatakseen viimekuisen lehden Taimin kädestä.

”Sun posket on ihan punaset”, Taimi nauraa ja vetää lehden selkänsä taakse.

”Sitä paitsi kyllä mäkin joskus luen tällasia. Tai ainakin mun pikkusiskot lukee.”

Taimilla on kaksi pikkusiskoa, Marianne ja Magdalena, jotka ovat esiteini-iässä ja harjoittavat ankaraa kleptomaniaa Taimin vaatekaappia kohtaan.

Tytöt päätyvät lopulta yhteiseen sopimukseen siitä, ettei Demeistä kerrota kenellekään, ja he lojuvat iltapäivään asti sängyllä potemassa pahoinvointia ja lukemassa lehtiä. Taimin isä hakee hänet illalla ja Siiri jää kotiin välttelemään vanhempiaan loppupäiväksi.

Olohuone on siivottu jo yöllä eikä tölkkivuoresta ole enää jälkeäkään. Siirin vanhemmat luulevat heidän pitäneen pyjamabileet tyttöjen kesken. Kai he antaisivat luvan kutsua pari poikaakin, mutta jos joku vanhemmista saisi vihiä siitä, että Nelli käyttää valtaosan kuukausirahoistaan viinaan ja joskus pariin jointtiin, ei pyjamabileitä taatusti enää järjestettäisi. Oikeastaan illanistujaisten oli tarkoitus ollakin vain Siirin tyttökavereille. Manu kuitenkin sattui kuulemaan hänen ja Nellin juttelevan tunnin alussa bileistä ja lupasi puoliksi vitsillä tulla kuokkimaan. Eivät he kieltäneetkään.

Siiri työntää nappikuulokkeet korviinsa ja kääntää puhelimen äänet melkein täysille. Kurtin ääni valuu korvakäytävistä mielen sopukoihin ja saa vellovan pahoinvoinnin laskemaan päätään. Hän makaa selin sängyllään ja tuijottaa kattoa sokein silmin. Siiri ikään kuin kelluu unen pinnassa, vajoaa tiedottomaan uneen musiikin mukana ja rantautuu takaisin itseensä ilman rajoja. Seinät katoavat ympäriltä ja sänky selän alta. Melodia soittaa tyttöä, Siiri on viileän veden aallokko, rikkomaton pinta ja täydellinen tyyneys. Sähkökitaran särö kuljettaa vedenpintaan iskevän keltaisen salaman mukana aprikoosinväristen unisten pilvien ylitse avaruuden hapettomuuteen. Siiri ei enää ole varma, makaako hän sängyllään vai syntyykö jossakin linnunradan tuolla puolen uudelleen, avautuuko mieli sykkimään raakana ja paljaana kuin hiestä helmeilevät kämmenet mustavalkealla lakanalla.

Huonetta kiertävät seinät ovat ikkunaseinän tiilipintaa lukuun ottamatta tyttömäisen vaaleanpunaiset. Itseironia on hänen tavanomainen kommenttinsa huoneen värivalintojen ja sängyllä lojuvien pehmolelujen kummasteluun. Siiri vaikuttaa ulospäin aika päällekäyvältä ja itsevarmalta, mutta maatessaan sängyllä mielettömän ajatusmatkan läpikäyneenä hän ei ole itsekään ihan varma kuka hän on. On paljon helpompaa esiintyä sanavalmiina ja suoraselkäisenä Siirinä, joka uskaltaa ja on vahva. Silti hänellä on masennuslääkkeet ja takana kaksi itsemurhayritystä.

”Ehkä juuri siksi”, Siiri miettii, ”että mä näytän ja vaikutan niin vahvalta ja varmalta, kukaan ei tajua et mä kaipaan ihan samalla tavalla lohtua ja olkapäätä ku vaikka Taimi ja Nelli”.

Hän valuttaa sormiaan jonkun isotädin kutoman maton keltaisilla raidoilla ja päättää, ettei se ole kenenkään vika. Ihan turhaa etsiä syyllistä jolle heristää sormeaan. Kaiken lisäksi se luultavasti lopulta kääntyisi hänen itsensä suuntaan. Kai kaikilla teinitytöillä on ihan samanlaisia hetkiä, joina voisi vaan upota maan multaan ja jäädä johonkin kellariloukkoon etsimään itseään. Monen psykologin vahvistamana Siiri on aika varma siitä, että hän lyö kaiken vähän yli, jopa omat tunteensa.

Äiti työntää oven auki koputtamatta. Tai ainakaan Siiri ei kuullut koputusta Nirvanan lävitse. Hänen lyhyet hiuksensa ovat takussa ja kasvot kalpeat. Äiti laskee kätensä tytön otsalle ja valittaa huonosta ilmasta, tulisit nyt vaikka olohuoneeseen. Siiri on vähän äkäinen ja kömpii peiton alle. Eivät vanhemmat tietenkään tarkoita pahaa tai mitään, mutta jotenkin ainakin Siirin porukat valitsevat huonoimmat mahdolliset vuorosanat ja tuppautuvat seuraan juuri silloin kun sitä vähiten kaipaa. Sitä paitsi eivät opettajavanhemmat ihan varmasti tajuaisi ihmissuhdesolmuja ja ahdistusta menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja jopa nykyhetkestä. Heidän teinivuosistaan on jo varmaan valovuosia.

Nelli pyörii epätavallisen paljon Siirin ajatuksissa. Hän on vaikuttanut vähän huonovointiselta viime päivinä, Nellin olemus on jotenkin lysähtänyt. Samalla tavalla kuin silloin kun Siiri oli ottanut ensimmäisen yliannostuksen lääkkeitä ja repinyt rannevaltimonsa auki. Tai kun hän teki sen uudelleen. Tai silloin kun Nellin äidin todettiin sairastavan rintasyöpää.

Puhelin piippaa viidesti ennen kuin Nelli vastaa tukahtuneella äänellä.

”Moi, onks sulla kiire?”

”Emmä tiedä, ei kai”, Nellin ääni on yhä tavallista vaisumpi. Siiri on aika varma että hän on itkenyt.

”Okei mä tiedän että tätä on tosi tyhmää kysyä puhelimessa, mut en mä halua tuppautua kyläänkään. En usko et sä oot ihan parhaissa fiiliksissä eilisen jälkeen. Joka tapauksessa, onks Irene taas sairas?” Siiristä tuntuu heti, että hän kysyi asiaa liian suoraan, ihan kuin olisi pudottanut flyygelin parvekkeen alta kävelevän ohikulkijan niskaan. Nelli on aika kauan hiljaa ja nyyhkäisee sitten.

”Joo, ja tällä kertaa se syöpä on kai levinnyt maksaan”, Nellin ääni värisee hänen puhuessaan.

”Mä en oikein tiedä mitä pitäis sanoo. Haluisitsä että tuun käymään teillä?”

”Ei sun tarvii sanoa mitään, en mäkään osaa pukea mun ajatuksia sanoiks. Musta vaan tuntuu niin pahalta, tiiän ettei äiti sairasta mun takia mut musta tuntuu silti että se on jotenkin mun vika kun oon ollut niin vaikee tai jotain. Ehkä ois parempi jos mä oisin tänään vaan yksin.”

”Okei, mutta soita mulle heti jos tahot jutella ihan mistä vaan. Oot rakas”.

 Siiri lopettaa puhelun ja jää tuijottamaan hattaranväristä seinää. Tuntuu sokealta, hän haluaisi eniten maailmassa ottaa Nellin perheen kärsimyksen omille harteilleen edes hetkeksi. Kunpa sairaudesta voisi antaa vähän hengähdystaukoa, lahjoittaa palasen omaa näennäistä onneaan sitä enemmän tarvitseville. Irene on käynyt läpi rintasyövän ja rankan sairaudenkin jälkeen hän on upea. Siiri toivoo, että voisi kertoa sen kaikille. Kaikkien pitäisi uskoa itseensä, kaikkien niiden jotka ovat taistelleet koettelemustensa ylitse ja voivat yhä seistä selkä suorana voittajina. Vaikka sitten ilman toista rintaa.

Luku 2: Ansa

Imurin raskas hurina valuu unikuvien sekaan, liukuu hitaasti mielikuvien maailmasta todellisuuteen. Ansa ei millään jaksaisi avata silmiään, hän työntää varpaansa kapinallisesti syvemmälle peiton alle ja puristaa tyynyä voimattomin sormin korviensa peitoksi. Kovaääninen, epämiellyttävä jyly loppuu hyrähtäen ja joku kiskaisee ikkunan sälekaihtimet ylös. Raaka, kirkas valo sattuu suljettujenkin silmäluomien lävitse. Ansa saa juuri nostettua kädet silmilleen, kun jotain paiskautuu vasten hänen kasvojaan.

”Mitä vitt –”, tyttö kiljaisee ja nousee istumaan kiukunpuuskassa. Aino istuu oman sänkynsä laidalla ja hymyilee raivostuttavan suloisesti. Tummanvihreä ikivanha imuri lojuu keskellä seinästä seinään ulottuvan valkean maton peittämää lattiaa. Ansan kasvoja vasten paiskattu silmäpuoli nallepehmolelu lojuu lattialla sängyn vieressä.

”Äiti käski herättää sut”, Aino hymyilee yhä ja vetää käytössä pehmenneet villasukat jaloistaan. Alkutalven kylmä valo tulvii leveästä ikkunasta, jonka alla tumma puinen ikkunalauta notkuu kaktusten painosta. Kaktuksia on reilusti yli kaksikymmentä. Ansa on keräillyt aavikkokasveja vuosikaudet. Hänen silmiään särkee, lämpöinen pehmeä vuode vetää puoleensa mutta hetken mietittyään pyjamahousuihin ja ihan liian isoon bändipaitaan pukeutunut tyttö kömpii ylös sängystä. Ainon sänky on viereisellä seinällä niin, että he voisivat pitää toisiaan käsistä ennen nukahtamista. Joskus pikkutyttöinä he pitivätkin.

Ansa harjaa hampaansa sinisävyisessä kylpyhuoneessa ja lähettää äkäisen tekstiviestin Siirille ennen suihkuun menoa. Viisikosta hän on kaikkein äänekkäin ja osaa aina piristää, vaikka onkin joskus ärsyttävyyteen asti oma itsensä. Ansaa melkein hymyilyttää ajatella mustatukkaista Siiriä. Tietenkin muutkin tytöt osaavat piristää ja lohduttaa, mutta kenelläkään ei ole niin isoa egoa ja suorasukaisuutta. Hän heittää vaatteensa vauvansiniseen pyykkikoriin ja kääntää veden valumaan kuumana.

Omakotitalo on avara ja valoisa, se voisi olla suoraan sisustuslehden keskiaukeamalta. Ja tulee vielä joskus hyvin luultavasti olemaankin. Kaksosten äiti on sisustussuunnittelija, joka saattaa alkuviikosta suunnitella olohuoneen sisustusta feng shui-teemaisesti ja loppuviikosta olla korviaan myöten ihastunut romanttisen maalaisidyllin raakapuuhun ja ruusutapetteihin. Ansa tönäisee vahingossa korkeaa aasialaista keramiikkamaljakkoa kävellessään kylpytakki yllään ja pyyheturbaani päässään käytävän poikki.

Ainoa ja Ansaa kahdeksan vuotta nuorempi ekaluokkalainen Aapo istuu olohuoneen sohvalla langatonta peliohjainta hakaten. Pikkuveli tuijottaa tiiviisti taulutelkkarin ruudussa välkkyviä sotapelin valonräiskähdyksiä ja Ansan tekisi melkein mieli säikäyttää Aapo. Äiti kuitenkin istuu selkä suorana viereisellä oranssilla nahkasohvalla täyttämässä lauantain sanomalehden ristikkoa. Ansa hiipii parkettilattian poikki ruokasalin kautta keittiöön. Teemu-niminen harmaa kissa makoilee kerällä huoneiden välisellä baaritiskillä. Tyttö nappaa Teemun syliinsä ja painaa nenänsä sen pennunpehmeään turkkiin, kissa kehrää ja puskee päätään Ansan penkoessa yksi käsi vapaana jääkaapista aamupalaa.

Kaksosten huoneen seinät on peitetty julisteilla ja valokuvilla. Ansa asettelee ainakin kuusi erilaista hametta sängylleen ja heittää pari siskonsakin avaruusaiheiselle päiväpeitteelle. Ainon sängyn alta pilkistää astrofysiikkaa käsittelevä kirja. Vaaleansininen herätyskello tikittää vaimeasti kohti kahtatoista. Ansa kiskoo jalkoihinsa reikäiset sukkahousut ja vilkaisee kännykkäänsä, Siiri on vastannut viestiin muutama minuutti sitten. ”No sisarukset kai osaa olla tosi rasittavia, älä välitä siitä. Sitäpaitsi toi oli ihan mukava tapa herättää sut, muistatsä kun me revittiin sut kerran nilkoista lattialle ja kaadettiin vettä päälle!!”, Ansaa alkaa väkisinkin naurattaa. Ovensuuhun ilmestynyt Teemu katsoo häntä silmät pyöreinä, naukaisee ja livahtaa käytävään.

Illalla äiti heittää Ainon ja Ansan Siirin luokse kerrostaloalueelle. Eteinen on yleensä täynnä Siirin ja hänen vanhempiensa kenkiä, takkeja, lapasia, laukkuja ja sateenvarjoja, mutta tänään ne on raivattu pois tieltä. Siirin vanhemmat ovat lähteneet teatteriin ja syömään ulos. Asunto on aika pieni ja vanhanaikainen. Huonekaluja on siirretty seinänvierustoille ja valaistusta hämärretty, keittiön pöytä on täynnä pulloja ja tölkkejä ja tarjoiluvadeille aseteltua naposteltavaa.

”Säkin oot näemmä päässyt irti kuumehoureistas”, Nelli nauraa ilmestyessään parvekkeen oviaukosta ja kietaisee langanlaihat käsivartensa Ainon ympärille.

”Joo, mitenkuten”, Aino vastaa ja potkii kenkänsä jaloistaan. Ansa kiskoo villatakkinsa hihoja alemmas ja kävelee olohuoneen poikki istumaan sohvalle seinän vieressä. Huoneen nurkassa oleva cd-soitin saa Nirvanan kaikumaan vaimeana vasten seiniä. Parvekkeen ovi aukeaa ja sisään astuu tupakansavuinen kolmikko, Siiri, Taimi ja Siirin luokkalainen Manu. Manun kuparinruskeat hiukset ovat pörröiset ja sivuilta siilit. Ansan onneksi Taimi istahtaa hänen viereensä sohvalle ja alkaa kehua vähän humalaisella nuotilla Ansan otsatukan ylitse kulkevaa pikkupalmikkoa. Manu vilkaisee tyttöjä vähän huvittuneesti ja kävelee keittiöön. Ansan katse seuraa pojan kapeaa lantiota ja poskille kohoaa kevyt puna.

Joku kääntää musiikin kovemmalle ja vaihtaa levyn Eppu Normaaliin. Nelli tanssii Ainon kanssa, Taimi on liian humalassa tanssiakseen, Manu flirttailee kömpelösti Ansalle ja Ansa kikattelee mieli siiderinkeveänä. Siiri liittyy mukaan Nellin ja Ainon keskinäiseen koreografiaan, joka muuttuu hiljalleen piiritanssiksi Taimin kiinnittyessä kaulailemaan Nelliä. Ilta kääntyy huomaamatta yöhön ja tyhjien tölkkien torni kasvaa tasaiseen tahtiin. Manu silittelee Ansan hiuksia ja muiden istuessa parvekkeen hyisellä betonilla he vaihtavat salaisen ja mahanpohjaa kouraisevan ensisuudelman. Ansan pää leijuu vielä tuntikausia pilvissä ja kummankin humalainen hymy ulottuu lähes korviin saakka, kun tytöt kompuroivat olohuoneeseen nikotiinia veressään ja hieman viilentyneinä.

Nelli lähtee ensimmäisenä, kello on kaksi ja taiat ovat raukeamassa. Sormenpäihin levinnyt lämpö kylmettyy ja ajattelematon päihtynyt ilo hiipuu kuin kipinä hangessa. Taimi nukahtaa kylpyhuoneen karvamatolle oksennettuaan kolmesti. Aino on pidellyt Taimin takkuisia hiuksia tämän oksentaessa ja Siiri on ihan varma, että hän luo kummallisen hellän katseen Taimin unisiin kasvoihin.

Manu lähtee saattamaan kaksosia ja Siiri vilkuttaa ikkunasta edelleen humalaisen iloisena heidän kävellessään jäistä kerrostalon sisäpihaa kohti liikenteeltä hiljennyttä katua. Alkoholin nostattama riemu kaikkoaa viimeistään purevassa pakkasessa ja kolmikko taittaa matkan vaitonaisena. Vähän ennen risteyskohtaa, jossa Manu kääntyy omalle kadulleen, hän sujauttaa paperilapun Ansan takintaskuun.

Ansa makaa vielä myöhään valveilla käsissään Manun hiusten tuoksu. Huoneessa leijailee unelias tunnelma, mutta kumpikaan ei saa nukuttua. Kuin sanattomasta sopimuksesta Aino ja Ansa ojentavat kummatkin kätensä ja tarttuvat toisiinsa kuin vuosia sitten. Uni vie pian mukanaan takaisin Siirin olohuoneeseen, raukean onnellisiin hymyihin ja haparoivaan kosketukseen, joka tekee ajatuksista vaaleanpunaista hattaraa.

Luku 1: Taimi

”...kokevat tarvetta oksentaa aina heti ruokailun jälkeen. Bulimia nervosa eli ahmimishäiriö on yksi tunnetuimpia ja tutkituimpia syömishäiriöitä, joka luokitellaan mielenterveydellisiin ongelmiin”, terveystiedonopettaja lukee monotonisella äänellä suoraan piirtoheitinkalvolta. Luokka uinuu huonoryhtisenä, horrokseen vaipuneena kaksikymmenpäisenä joukkona. Yksikään käsi ei jaksa nousta raapustamaan muistiinpanoja itsestään selvistä asioista. Taimi nojaa kyynärpäätään pulpetin kanteen ja puhaltaa silmät utuisina ja punertavina tummanruskeaa kiharaa pisamaisten kasvonsa edestä. Silmät vuotavat aamuisin joka kerta vaikka hän on oksentanut jo kuukausikaupalla.

Opettaja kyllästyy lammasmaiseen yleisöönsä ja päästää ysi een valumaan välitunnille muutamaa minuuttia aiemmin päästäkseen latkimaan kylmennyttä kahvia opettajanhuoneeseen. Taimi työntää kirjat, joita ei avannut koko tunnin aikana, takaisin voikukkakuvioiseen kangaskassiinsa. Viininpunaisten tennareiden solmut aukeilevat tytön maleksiessa harmaalattiaista käytävää kohti lumen valkaisemaa välituntipihaa. Vasta ensimmäinen tunti tuskastuttavaa arkista päivää on kulunut ja kuolemanväsymys painaa jo nyt silmäluomia. Hän kiskoo neulotun pipon paremmin päähänsä ja pujahtaa apaattisena muiden mukana kulkevan ihmisvirran joukosta vessakoppiin.

Taimi on vähän pettynyt, kun Ainoa ei näkynyt ensimmäisellä oppitunnilla. Tyttö koettaa karistaa ajatuksen nopeasti päästään. Olihan Ainon identtinen kaksoissisar Ansa, joka myös on Taimin hyvä kaveri, kuitenkin tunnilla suoraselkäisenä hihittelemässä raitapaitansa hihaan tekstiviesteilleen.

Aiemmin hänen katseensa oli hakeutunut vaistomaisesti kahden pulpetin päässä istuvaan Otsoon, tämän niskassa kihartuviin tummanvaaleisiin suortuviin ja lapaluiden välistä ryppyisen paidan kankaaseen. Nyt Otso on vain yksi osa rattaistoa, ajatus jostain muusta täyttää puuttuvan palasen Taimissa. Ajatus kuvottaa tyttöä iskeytyessään aamu-uniseen tajuntaan kuin nyrkinisku palleaan. Taimin ei tarvitse edes ajatella sisäelimiä, paha olo nousee vatsahappoina ja jo kerran oksennettuina paahtoleivänpalasina poskien taakse ja siitä valkealle posliinille.

Sormet vapisevat vähän ja silmät punoittavat entisestään Taimin etsiytyessä lumisella pihalla seisovan kolmikon luo. Siiri on äänessä, Siiri on melkein aina äänessä. Lyhyen tytön poskilla hehkuu vieno puna pakkasta ja ärtymystä.

”On oikeesti vitun epäreilua ottaa pisteitä jostain vajaasta taivutusmuodosta, hei haloo se oli vaan yks sana ja ilman sitä vitun virhettä mä oisin varmaan päässy läpi”, Siiri keuhkoaa. Ansa laskee harmaaseen sormikkaaseen piiloutuneen pitkäsormisen kätensä mustatukkaisen Siirin hartialle ja hymyilee sovittelevasti. Ansalla on armeijan ylijäämäparka ja jaloissaan maiharit.

”Me saatiin ruotsin sanakokeet”, Nelli hymyilee Ansan takaa viitaten Siirin paasaukseen ja räpyttelee silmäripsiään bambinkatseen edessä. Ylikasvanut vaalean kuparinen otsatukka takertuu mustaamattomiin ripsiin. Siiri jatkaa ylitsevuotavaa kirosanojen tulvaansa ja uhkaa väsäävänsä seuraaviin kokeisiin takuuvarmat lunttilaput. Taimi työntää sormet villapaidan hihoihin ja katselee ympärilleen hiukan eksyneen näköisenä. Taivas on matala ja surullisenharmaa ilman yhtään vivahdusta uniseen vaaleanpunaan tai vanilijankeltaiseen.

Päivä valuu lohduttoman hitaasti kohti kiintopistettä koulun lopussa. Matikantunnilla Otso työntää kätensä Taimin osittain rastoittuneiseen takkuiseen kiharapilveen eikä ele saa sydäntä hakkaamaan hengenvaarallista tahtia tai edes poskia korventumaan joulunpunaisina. Sen sijaan hän tuntee olonsa pohjattoman ahdistuneeksi, kun Ainon pehmeä hymy vilahtaa mielen sopukoista.

Lumi natisee viininpunaisten tennareiden alla Taimin kävellessä metsäpolun laitaa kohti pienen kaupungin omakotitalolähiötä. Talot näyttävät kaikki samalta vähän eri väreissä. Taimin koti on lämpöisenkeltainen puutalo, jonka pihatiellä postilaatikko kallistuu päivä päivältä enemmän taaksepäin nietosten painamana. Vara-avain on piilotettu ilmiselvästi ovimaton alle ja talo huokuu yksinäistä pimeyttä, jota vain joulukyntteliköt ikkunoilla valaisevat.

Taimi riisuu kengät siistiin riviin vasten seinää ja heittää pipon hattuhyllylle. Takki putoaa naulastaan heti kun tyttö astuu kynnyksen yli. Kellon viisarit kiertävät laiskasti kohti kolmea, kukaan ei ole tulossa moneen tuntiin. Taimi nostaa kirjahyllystä keltakantisen Imperiumin vastaiskun ja pudottaa mustan vinyylikiekon paikalleen neulan alle. Afrikka on sarvikuonojen maa. Musiikki saa kyynelkanavat avautumaan, silmät valuvat ja takkutukkainen tyttö kaivautuu nyyhkyttäen sohvannurkkaan tilkkutäkki ympärillään.

”On kamalaa itkeä muiden ongelmille”, hän miettii ja painaa lyhyet kynnet vasten laastaroituja ranteitaan.

”Kai mulla on asiat niin hyvin että voin olla surullinen vaan muiden puolesta”, mielessä vellovat kuvat Nellin ja Ainon ranteista, joita syvät railot kirjovat. Nellin äidistä sairaalavuoteella, uupuneena ja silti hymyilevänä, iho mustelmien täplittämänä. Siiri on niin vankkumattoman itsevarma, ettei kukaan ulkopuolinen osaa kuvitellakaan kuinka hukassa Nirvanaa kuunteleva rääväsuu voi olla. Ansa huolehtii niin paljon muista, ettei edes muista aina syödä tai nukkua.

Taimi pyyhkii silmänsä ja nenänsä täkkiin ja kömpii seisomaan. Musiikki on lujaa ja tuo mieleen syksyiset illat Nellin huoneeseen rakennetussa majassa vedenkeittimen, valtavan teekokoelman ja pakastepullan kanssa. Salaseura kvintetto fem, viiden samanikäisen itseensä hukkuneen tytön lauma. Vaikka noista illoista ei ole kuin muutama viikko, Taimi tuntee kaipaavansa jouluvaloin kirkastettuun punahehkuiseen piilopaikkaan enemmän kuin mihinkään ikinä ennen.

Eppu Normaali vaikenee ja Taimi laskee sormensa kiiltävän pianon koskettimille. Hän sulkee silmänsä ja antaa sormiensa kulkea surun soittamia mustia enää edes tarkoittamatta valkoisia. Ajatuksissa harhailevat kasvot, mustalla lakatut kynnet, syömäpuikoilla suihkun jälkeen kiharretut hiukset. Astrofysiikkaa käsittelevä keltakantinen kirja. Naurava katse, itkevä katse, identtiset kloonisilmät joissa hehkuu jotain enemmän kuin niissä toisissa samanlaisissa. Sormet kulkevat koskettimilla luonnostaan, Taimi soittaa syvimpiä ajatuksiaan kuin varjelluimpia salaisuuksia kuiskaillen, peläten että reuna saattaa murtua ja viedä kaiken mukanaan.