Luku 11: Taimi

Marianne istuu punaraitaisen maton reunalla sohvaan nojaten. Hän puhaltaa vaaleanpunaisen purkkapallon ja pyöräyttää silmiään. Joulukuusen havut takertuvat hiuksiin kun Taimi kävelee liian läheltä. Nuoremmat siskokset lojuvat olohuoneessa ja huokailevat turhautuneesti valkoisina kiiltelevät puhelimet käsissään. Isä kalastelee joulukoristeita pahvilaatikoista kasvoillaan pikkupoikamainen innostus. Hän pujottaa käsinmaalattuja palloja kuusenoksiin ja kiertää sähkökynttilät ylösalaisin joulupuun ympäri. Taimia hymyilyttää isän toimeliaisuus. Hän suoristaa joulunpunaisen kellohelmahameensa laskoksia ja työntää kiharaa hiusmerta olkapäänsä ylitse.

Äiti asettelee vastapaistettuja joulupipareita lasitarjottimille ja kantaa kinkut ja rosollit ruokapöytään. Keittiössä ja olohuoneessa leijailee vaimea, tummasävelinen joululaulun melodia. Taimi laskee päässään jouluruokia ja kaloritaulukoita, raskaita rasvaisia herkkuja ja kastikkeessa uivia kinkunsiivuja. Hän jää katselemaan soittimessa pyörivää levyä ja kuuntelemaan sen talvista sävelmää. Hänen ajatuksensa eivät enää karkaa Ireneen ja tuleviin hautajaisiin, Taimi antaa surun velloa raskaina aaltoina ja asettua omalla painollaan muihin mietteisiin.

Ovikellon pehmeä ääni saa Taimin punatut suupielet kääntymään hymyyn. Hän juoksee palmikkosukkahousut parketilla liukuen eteiseen, suoristaa selkänsä ja hengittää ulos. Luminen tuuli puhaltaa kylmän Taimin syliin ja Aino livahtaa ovenraosta posket punoittaen. He kietovat hoikat käsivartensa toistensa ympärille ja pakkanen viilentää Taimin vyötäröä. Aino töytäisee tyttöystävänsä nenänpäätä nenällään. He suutelevat pikaisesti, Ainon huuliin jää aavistus punaista. Hän riisuu toppatakkinsa naulakkoon ja tarttuu Taimia kädestä. Pöydän ääreen valuneet Marianne ja Magdalena hymyilevät heille teennäisesti, mutta Taimin vanhemmat toivottavat Ainon lämpimästi tervetulleiksi ja suukottavat hänen poskeaan.

”Mitä kaikkee te toivoitte lahjaksi?”, Aino hymyilee ja haarukoi lautaseltaan loputkin lanttulaatikot ja kinkunjämät. Magdalena liu'uttaa sormeaan kosketusnäyttöisen puhelimen ruudulla ja kohottaa vahvasti meikattujen silmiensä katseen Ainoon.

”Rahaa”, pikkusiskot toteavat sävyttömästi yhteen ääneen.

”Eipäs ku rauhaa”, Taimi huikkaa jääkaapilta ja kävelee takaisin pöydän ääreen jaffapullo kädessään, ”ja rakkautta.” Taimin vanhemmat rämähtävät nauramaan, hänen äitinsä nauraa helisevästi ja aika samantapaisesti kuin Taimi.

”Kyllä siinä toivelistassa taisi sullakin lukea rauhan sijasta raha”, Olavi hekottaa ja kumartuu pöydän ylitse pörröttämään Taimin rastaisia hiuksia.

Taimi istuu kuusenjuuressa ja katselee pianojakkaralla keikkuvaa Ainoa. Ulkona pyryttää lunta ja heillä kaikilla on kylläinen olo. Taimin siskot ja vahemmat kantavat lahjapaketteja hänen ympärilleen.

”Sä muistutat vähän menninkäistä”, Aino hyrähtää kissamaisesti nauruun ja liukuu jakkaralta kuusen alle Taimin eteen. Taimin sydän tykyttää kaksinkertaista tahtia, kun Ainon kädet liukuvat hänen poskipäiltään leualle. He vaihtavat pehmeän, lämpöisen suudelman. Taimi katselee kauhean kaunista tyttöään, Ainolla on yllään mintunvihreä mekko ja pitsiset sukkahousut, krepatut hiukset jotka valuvat hänen selällään hunajaisina.

Olohuoneen parkettilattia ui lahjapaperien väriloistossa, serpentiinikiharaisten kiiltävien nauhojen armeija jää revityn paperin ja avaamattomien konvehtirasioiden varjoon. Olavi patistaa äidin ja tytöt kuusen viereen tonttulakeissa. Salamavalon räpsähtäessä Aino painaa huulensa Taimin poskipäälle.

Hänen pikkusiskonsa laskevat lahjakortteja ja seteleistä pulleita kirjekuoria ja pujottavat korviinsa uudet helmet. He marssivat huoneisiinsa nyrpeinä, mahdollisimman lyhythelmaisissa mekoissa, latvoista vaalennetut hiukset lakkakerroksen jähmettäminä. Taimi tarttuu Ainoa kädestä ja he hiipivät hänen huoneeseensa. Joulun kunniaksi siivotussa huoneessa kiemurtelee värikkäiden valojen jono ja pöydällä notkuu pino lahjalevyjä sekä kirjekuoria. Tärkein lahja nojaa kirjahyllyyn hopeaisessa kääreessä, ympärillään pehmeässä valossa hohtava punainen nauha. Aino hakee toppatakkinsa taskusta huomattavasti pienemmän paketin, joka on kääritty laivastonsiniseen lahjapaperiin ympärillään kultainen nauha.

”Mua pelottaa että sä pidät tätä lahjaa ihan tyhmänä”, Taimi hymisee vähän hermostuneena ja ojentaa melko raskaan, pehmeän paketin Ainolle.

”No arvaa vaan”, Aino hihittää ja suukottaa hänen huuliaan.

Ennen kuin he ryömivät vatsalleen sängylle ja keskittyvät avaamaan paketteja sormet odotuksesta kihelmöiden, Aino laskee Nirvanan levyn soittimeen ja rosoinen sointi täyttää huoneen. Taimi avaa lahjapakettinsa teipit ja sulkee hetkeksi silmänsä pitkittääkseen jännitystä. Hän pudottaa kääreet sängylle ja punnitsee esinettä kädessään, avaa silmänsä ja kyyneleet ovat vähällä tulvia yli mustalla maalattujen ripsien.

Aino on askarrellut hänelle kirjan. Taimi selaa vihkoa ja sen numeroita, ne kasvavat kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen saakka. Sivut ovat täynnä mietelauseita, sanoituksia, kutistettuja valokuvia ja hullunkurisia piirroksia. Taimi hymyilee ja nielee itkua ”maailman paras tyttöystävä”-sivulla ja vähän kömpelösti piirretyn pianon kohdalla.

Aino työntää viileät sormensa Taimin niskaan ja suutelee häntä. Ainon huulissa maistuu joulu ja lämpö, heidän välillään on sama sähköinen lataus kuin aina. Huulipuna sotkeutuu heidän väliinsä ja Taimista tuntuu kuin hänen polvensa notkuisivat vaikka he makaavat sängyllä jouluvalojen loisteessa. Ainon sormet piirtävät laajenevia ympyröitä hänen iholleen, viileät kynnet nostattavat ihon kananlihalle. Kosketus on pehmeä eikä Taimista tunnu pahalle kun sormet siirtävät hameen helmaa.

”Take your time, hurry up, the choice is yours, don't be late
Take a rest as a friend as and old memoria”, Cobainin ääni kaikuu huoneessa ja Taimista tuntuu kuin musiikki uisi hänessä, sävelet soittavat häntä ja maailmankaikkeus on tässä juuri nyt, kun Ainon sormenpäät ovat viileät vasten punaisten pikkuhousujen pitsireunaa. Taimi on universumi; kaikki kuut ja mustat aukot ja hänen hengityksensä on heinää tuulessa kun sormet sattuvat, vievät kaiken mukanaan ja Taimi on täynnä Ainon kosketusta. Sattuu, maailma pyörii ja on kuumaa punaista laavaa.

Taimin selkä on notkea kuin ballerinoilla ja hänen olemassaolonsa tiivistyy ja Aino kääntää varpaankärjellään musiikkia lujemmalle kun Taimi pitää ääntä. Ainon lämmin hengitys värisee vasten Taimin lonkkaluiden ylitse pingoittunutta ihoa. Hänen kalpea kehonsa vapisee, kivun ja sietämättömän nautinnon suolaiset pisarat valuvat lakanoille ja kynnet Ainon sormissa satuttavat. Taimin kuuma vartalo ei kestä enempää ja hän valuu aivan takuuvarmasti loputtomaan kirkkauteen, vatsanpohjaa kouristaa ja luiset jalat nytkähtelevät eikä hänestä ole ikinä ikinä ikinä tuntunut näin hyvältä.

Melkein yhtä nopeasti kuin kaikki luisui kiertoradalleen se päättyy, loksahtaa takaisin jouluaattoon ja kuumantunkkaiseen huoneeseen. Taimia hävettää, hänen poskensa karehtivat vaaleanpunaisina, kun Aino kiertää peiton kankaan sormiinsa ja jättää lakanoihin tahmeaa. Häntä alkaa melkein itkettää, ja samalla Aino on niin kaunis ja katselee Taimia kuin maailman kauneinta olentoa, ettei hän voi olla nauramatta ja kissansilmärajaukset valuvat suolaisen kyynelpuron mukana poskille. Aino ei näytä hämmentyneeltä. Hän sulkee Taimin syleilyynsä ja on niin pehmeä, kissamainen, että kyyneleet valuvat Taimin kasvoille kuin naamio ja heidän suudelmansa on hellä ja loputon.

Luku 10: Nelli

Taivas on kuulas ja asfalttia peittää pitsinen lumikerros. Taivaanrannan vaaleanpunainen häivähdys maalaa maiseman pakkasen kiristämäksi, Nelli vetää pienten mustien sydänten täplittämiä sukkahousuja ylemmäs ja palelee auton viileää kangasverhoilua vasten. Heli katsoo häntä taustapeilistä yhtä huolellisesti kiharrettuna ja punattuna kuin aina. Isän pikkusiskolla on punainen villakangastakki ja musta baskeri ja hänen poskeensa painuu hymykuoppa suupielten kääntyessä arasti ylöspäin. Nelli ei edes yritä hymyillä takaisin, hän kääntää katseensa ulos sivuikkunasta. Puut ovat kuin siluetteja itsestään, mustia ja pyörryttävän korkeita.

 Matka on aika pitkä ja puolimatkassa auringonsäteet tavoittavat pienen keltaisen auton, joka kiitää yksin routaisia sorateitä kuusikkojen ja lehdettömien koivujen ohitse. Nelli katselee haalistuvia arpia laihoissa reisissään. Hänellä on ruma olo. Helin vanha mekko on laventelinsininen, sydämen muotoinen pääntie jatkuu hienona pitsinä solisluiden alle ja käsivarsien ylitse ranteisiin. Nellin kupariset hiukset on koottu korkealle nutturalle jota kiertää pikkuinen palmikko.

Siitä on kulunut viikko. Nelli on maalannut kasvoihinsa väriä poskipunasiveltimellä ja luomiinsa hopeista ja hailakansinistä pölyä, jota kissansilmärajaukset ja siistit ripsivärit korostavat. Kuulokkeista tulvii Courtney Loven ääni. Hän kuuntelee Nirvanan biisejä Kurtin  vaimon laulamana, naisääni muistuttaa aavistuksen verran äidin ääntä ja Nellistä tuntuu kuin hän olisi turvassa. Sora muuttuu sileäksi, jäänsuutelemaksi asfaltiksi ja kaupungin keltaiset valot tavoittelevat autoa. Kello on liian vähän, ei edes kahdeksaa, ja juhla alkaa vasta puoli yhdeksältä.

"Käydään syömässä jotain", Heli toteaa ja kääntää auton parkkiin kahvilan edustalle. Maali hilseilee puutalon seinistä, Nelli kävi täällä viimeksi tavatessaan Ansan. Seinillä on yhä pehmeällä lyijykynällä piirrettyjä kissatauluja. He asettavat takkinsa tuolien selkänojille pöytään, jonka lyhyempiä jalkoja on korotettu Tolkienin tiiliskivimäisillä kirjoilla.

"Noi mustikkapannukakut näyttää hyviltä", Heli hymyilee ja hänen  valkoisen puseronsa hihansuusta vilahtaa kaistale tatuoitua, ehjää ihoa. Nelli hymyilee pakotetusti takaisin. Häntä kuvottaa ajatellakaan ruokaa, joten hän katselee vitriinejä muka pohtivasti ja valikoi sitten parhaan teelaadun.

"Mä taidan ottaa vaan teetä."

"Eli kaks... -- hmm, sittenkin kolme mustikkapannukakkua ja tosi iso kuppi teetä", Heli jää rupattelemaan vasenta jalkaansa ontuvan miehen kanssa.

Nelli istuu pyöreällä tuolilla ja katselee kuinka miehen suu kiristyy hymyyn, hänen suunsa ympärille leviää pieniä naururyppyjä ja hymyilevät silmät siristyvät. Ihan kuin mummolla, silloin kun Nelli oli pieni. He asuivat äidin kanssa vähän aikaa mummolassa. Siitä on jo kauan, nykyään mummo asuu pienessä kerrostalokaksiossa ja keksii jatkuvasti jotakin uutta pelättävää. Nelliä puistattaa, kun hän ajattelee tulevaisuuttaan samanlaisena yksinäisenä vanhuksena, joka pelkää jopa postinkantajaa ja kahvinkeittimen ääntä.

"Nelli kulta sun pitäis syödä jotain. Ottaisit edes yhen palan tätä pannukakkua."

Hän puristaa sormillaan säröreunaista isoa mukia, särpii teetä vältellen tätinsä pyytävää katsetta. Kello on jo viisitoista yli, Nelli yrittää niellä enemmän kerrallaan mutta häntä alkaa kuvottaa. Heli huokaisee ja työntää viimeisetkin riekaleet amerikkalaisista mustikkapannukakuista suuhunsa. He nousevat, pukevat takit ylleen ja ilosilmäinen mies luo Nelliin pahoittelevan silmäyksen, kun heidän katseensa kohtaavat. Nelliä alkaa kiukuttaa, ei hän kaipaa sääliä joltakin kahvilan työntekijältä vaikka mukiin jäikin reilusti yli puolet. Hän räpyttelee ärtymyksen kyyneleet silmistään ja istuu takapenkille.

Muutamat tytöt osoittelevat Nelliä ja supisevat keskenään, kun hän kävelee koulun aulan poikki jumppasaliin. Täti ei ole enää hänen turvanaan, Heli ajoi pois pienellä keltaisella Kuplallaan. He ovat sopineet, että Ainon ja Ansan vanhemmat hakevat heidät kaikki, Heli vei jo Nellin tavarat kaksosten luo. Hän viettää ainakin muutaman päivän salaseura Kvintetto femin kanssa, matkustaa sitten bussilla takaisin Helin luo. Kukaan ei vielä tiedä mitä loman jälkeen tehdään. Ehkä Nelli pääsee isän kanssa kotiin ja voi jatkaa koulua Ainon, Ansan, Taimin ja Siirin kanssa. Tai sitten ei. Hän riisuu takkinsa salin ulkopuolelle ja pujottautuu sisään avonaisista pariovista, jotka tuntuvat imevän toinen toistaan laittautuneempia oppilaita sisäänsä.

Salissa on paljon mekkoihin pukeutuneita tyttöjä, jotka keimailevat itseään pidemmille suituille ja hyvinpukeutuneille pojille, supattelevat tai osoittelevat. Nelli haravoi tuolirivejä katseellaan vähän ahdistuneena parfyymien kakofoniasta ja suorista katseista. Hän löytää tutut kasvot ja kiertää pari massiivista seiskaluokkalaisten ryhmää.

Kaksosten ja Taimin vieressä on kolme tyhjää paikkaa, Otso supisee Manun korvaan ja Taimi jättää Ainon poskeen kevyen huulipunajäljen. Nelli pujottelee muiden ysiluokkalaisten ohitse. Hän istahtaa tuolille ja kietaisee kätensä lähimpänä istuvan Taimin kaulaan. Kun he irroittautuvat toisistaan, sali on hämärtynyt ja Taimin silmät kiiltävät kyyneleistä, joita hän räpyttelee rajusti pois.

Juuri kun Nelli aikoo kysyä missä Siiri viivyttelee, puheensorina lakkaa kuin seinään ja jumppasalin punaiset samettiverhot rullautuvat kirskahtaen sivuun. Aika monen leuka loksahtaa, kun matalasti korotetulla lavalla eivät seisokaan kaikkien olettamat kympin oppilas ja urheilijatyttö Emmi Mäenpää ja tämän iänikuinen jääkiekkoilijapoikaystävä Juuso Pohjalainen.

Sen sijaan mikrofonia pitelee palmikkosukkiksiin, keinonahkaiseen kellohelmahameeseen ja batman-paitaan pukeutunut Siiri. Siirin mustat, lähes olkamittaisiksi venähtäneet hiukset on kiharrettu korkkiruuveiksi ja huulissa on violettia punaa. Nelliä alkaa hihityttää, kun hän huomaa joidenkin ilmeet. Mutta hänen suunsa on loksahtaa auki kun Siirin takaa kävelee, hänkin batman-paitaan pukeutunut, Emil.

"Tervetuloa Tuomaan yläasteen joulujuhlaan", Emilin ääni kaikuu mikrofonista salin takimmaiseenkin nurkkaan. Siiri kipristelee varpaitaan ja laskee mikrofonin oman suunsa tasolle. He kertovat muutamalla lauseella tulevista esityksistä takeltelematta tai hermoilematta juuri ollenkaan. Nellille tulee ylpeä olo, vaikka kyseessä onkin vain pieni joulujuhla. Silti, Siiri on upea ja hän on ihan varma että ilma juontajaparin välillä voisi alkaa väreillä tai syttyä palamaan uskomattomasta kemiasta noiden kahden välillä.

Nelli kyllästyy jo ensimmäiseen esitykseen. Kasiluokkalaiset tytöt tanssivat Justin Bieberin tahtiin, kääntyvät eri suuntiin, vilkuilevat toisiaan ja jähmettyvät välillä paikoilleen. Hän kääntyy Taimin suuntaan kuiskatakseen tämän korvaan jotain tappavan tylsistä koreografioista, mutta - Taimi ja Aino ovat kadonneet. Nelli vilkuilee ympärilleen ja kohtaa vain Otson katseen. Hän virnistää ja kohauttaa olkapäitään. Outoa

Toinen esitys koostuu jonkin kämäisen näytelmäkerhon yhteen kursituista aivoituksista. Esiintyjillä on varmasti hauskaa, mutta katsojat kyllästyvät ensirepliikeistä ja kääntyvät kuiskimaan toistensa korviin, jotkut puhuvat jo ääneenkin. Nelli on varma että esitykset jatkuvat samaa rataa. Siirin ja Emilin juonnon mukaan seuraavaksi pitäisi olla pari lauluesitystä. Haukotus.

Hän on oikeassa. Neljäs häikäisevän henkeäsalpaava esitys on muutaman kuorotytön sovitus Jingle bellsistä. Jonkun ääni sortuu useasti, yksi tytöistä laulaa oktaavia liian korkealta ja Nelli on aika varma, että toinen stemmojen laulajista ulisee aivan väärällä taajuudella. Koko sali on kiedottu raskaaseen kyynisyyteen. Seuraavan esityksen täytyy olla jotain korviaraastavaa.

Kummallista kyllä, raskaat punaiset verhot rullataan kirskuen kiinni. Tuoliriveissä kohahtaa, kaikki kääntyvät supisemaan toisilleen. Ohjelmanumeroita pitäisi olla vielä ainakin kaksi. Aika matelee eteenpäin, takariveissä istuvat seiskaluokkalaiset huutelevat jotain. Juuri kun Nelli aikoo kaivaa puhelimensa esiin ja lähettää Siirille viestin, verhojen takaa kuuluu vahvistimen surinaa ja sähkökitaran ääni. Nelli on saada sydänhalvauksen. Kuka on saanut idean soittaa Nirvanaa koulun juhlassa? Hänen kulmakarvansa kuroutuvat lähestulkoon yhteen, kun hän koettaa miettiä kuka verhojen takana on.

Nelli alkaa melkein itkeä, kun hän kuulee äänet ja verhot siirtyvät hitaasti sivuun. Aino istuu lavalla yllään hopeisenmusta mekko, nojailee baarijakkaraan jolla Taimi istuu sähkökitara sylissään. Okei, kun Nelli näkee heidät, kaikki padot tuntuvat aukeavan. Kuumat kyyneleet valuvat huolellisesti meikatuista silmistä ja sotkeutuvat pöllyävään irtopuuteriin.

"I'm standing in your line

I do hope you have the time",

Taimi laulaa aavistuksen käheällä äänellään ja liu'uttaa sormiaan mustan kitaran kielillä kuin hän olisi syntynyt juuri tuohon, soittamaan koululta lainattua sähkökitaraa ja luomaan helliä katseita jalkojensa juuressa istuvaan tyttöystäväänsä.

"I do pick a number too

I do keep a date with you",

Ainolla on paljon kirkkaampi ääni, joka ui korvakäytävistä tajuntaan ja valuttaa mieleen kirpeänmakeita väristyksiä. Ja kun he laulavat yhdessä, Nelliä palelee kamalasti. Vilunväreet kulkevat jokaista solua ja hermoa pitkin.

"About a girl", Taimi kuiskaa mikrofoniin, laskee kitaran jalustaansa jakkaran viereen. Hän nousee seisomaan, ojentaa Ainolle kätensä ja he seisovat valokeilassa. Pehmeästi, täysin saumattomasti ja miettimättä Aino kiertää toisen kätensä Taimin vyötäisille ja heidän huulensa painuvat toisiaan vasten.

Nelli itkee ja nauraa samaan aikaan, hän ei pysty keskittymään siihen meluun joka ympärillä syntyy - toiset huutavat harmistuneina ja joku viskaa kenkänsä kohti lavaa, toiset vislaavat ja nauravat ja taputtavat kovempaa kuin yhdellekään muulle joulujuhlaesitykselle koskaan. Rehtori kävelee lavalle, rauhoittelee oppilaitaan muutaman minuutin ja pitää puheen, josta Nelli ei kuuntele sanaakaan.

Ansa painaa oven kiinni jalallaan. Hän kannattelee kummallakin kädellään tarjotinta, joka on kukkuroillaan leivoksia ja muuta syötävää. He istuvat Ainon ja Ansan huoneessa pyjamat yllään, kello lähentelee kahdeksaa illalla. Siirillä on päässään vaaleanpunaisesta pyyhkeestä kierretty turbaani ja kaikkien meikit on pesty pois.

"Mä en oikeesti voi käsittää. Vittu, Aino ja Taimi, teidän ois pitäny nähdä joidenkin naamat", Siiri hihittää ja kalastaa tarjottimelta pullan. Nelli katselee, kuinka hän kastaa sitä teekuppiinsa ja puraisee, noin vain. Ikään kuin se ei olisi ollenkaan vaikeaa tai omaatuntoa soimaavaa.

"No niinpä! Musta tuntuu että Otsollakin meni hiukan ajatukset sekasin sen lopetuksen jälkeen", Ansa nauraa. Ilmeisesti hänkin on jo sinut kaksoissiskonsa tyttöystävän kanssa.

"Minkä numeron sä taas saitkaan ruotsista, Nelli?", Aino kysyy kainosti, vältellen muiden kehuja. Ei hän silti voi estää suupieliään kääntymästä hymyyn.

He valvovat liian myöhään, kuuntelevat musiikkia ja halailevat jatkuvasti. Teemu-kissa kiehnää jatkuvasti Nellin sylissä ja hänellä on vähemmän tyhjä olo kuin aikoihin. Siiri vertailee monta kertaa muiden todistuksia omaansa. He katsovat Saiturin joulun ja rakentavat kaksosten huoneeseen ison majan.   

    Nelli sivelee ranteitaan heidän maatessaan majassa, kissa kehrää hänen kuopalle painuneella vatsallaan ja kaikkia hymyilyttää unisessa sokerihumalassa. Nellilläkin on vähän päihtynyt olo, vaikka hän ei ole syönyt päivän aikana yhtään mitään. Hänen päässään soi About a girl ja vaikka hän kaipaakin jotakuta täyttämään tyhjyyden, nuo neljä toisiinsa sointuvaa hihitystä ja naurua tekevät Nellin juuri nyt äärettömän tyytyväiseksi olemassaoloonsa.

Luku 9: Aino

Lumen kirkastama aamuaurinko lakaisee verkkaisesti kaktusten valtaamaa ikkunalautaa ja paljastaa ilmassa leijailevat pölyhiukkaset. Valonsäikeet heijastuvat julistepapereista seinillä ja rinnakkaisten vaatekaappien oviin vaatehenkarein ripustettujen juhlamekkojen helmoista. Joulukuu valuu päivä päivältä loppuunsa ja kaksosten äiti on juoksuttanut Ainoa ja Ansaa viikkokaupalla katselemassa juhlamekkoja naapurikaupunkeja myöten. Ovissa riippuvat mekot ovat hopeanhohtoista ja nokisia sävyjä. Äiti on aina innostunut juhlista, sillä hän on materialistien kermaa ja juhlapukeutuminen antaa syyn vinguttaa visaa enemmän kuin arkena.  Aino taas ajattelee, että vuosittainen, viikkoja kestävä joulua ja kevätjuhlia pohjustava pakollinen shoppailukierre on karman kosto kaikista valkoisista valheista.

Sänky narahtaa vaimeasti, kun Aino kääntyy kyljelleen. Hän katselee Taimia ja heltymys tulvii mieleen. Aino kurottaa kaulaansa, varmistaa Ansan sängyn olevan tyhjä, ja painaa suunsa Taimin unisen pehmeille huulille. Taimin ilme värähtää aavistuksen verran. Heidän hiuksensa sekoittuvat toisiinsa kuin norsunluu vasten eebenpuuta, Ainon hunajanvaaleat, kiharat suortuvat vasten Taimin tummanruskeiden laineiden ja rastojen merta. Aino katselee nukkuvaa tyttöystäväänsä vain muutaman millimetrin päässä Taimin pisamaisista kasvoista ja häntä hymyilyttää. Hän voisi hokea sanaa aamusta iltaan, tyttöystävä kuulostaa kamalan aikuiselta ja itsevarmalta; siltä että hän on osa jotakin julkista ja samalla salaista, toisiinsa lomittuvia ajatuksia, kompromisseja ja häivähdyksiä onnesta.

Lakanoiden pastellisävyiset ruusut levittäytyvät kattona Ainon pään päällä, kun hän sukeltaa kankaiden alle ja painaa poskensa vasten Taimin kalpeaa vatsaa. Hän tuntee lonkkaluun painon ihollaan ja juoksuttaa sormiaan vasten vyötärön kaarta. Ainon tekee mieli suukottaa nukkuvan tytön vatsaa ja lantioluuta, piirtää reiden viiltoarpien raidoittamalle iholle sydämiä.
                             Taimi liikahtaa levottomasti ja haukottelee. Aino tuntee silmät suljettuinakin, kuinka Taimi ojentaa käsivartensa ylös ja venyttää unesta kangistuneita lihaksiaan. Tummahiuksinen tyttö työntää kätensä peiton alle, kiertää sormensa Ainon hiuksiin ja silittää tämän niskaa.

”Arvaa mitä unta mä näin”, Taimin ääni on unisen käheä.
”Se oli jotenkin tosi kummallinen uni, siinä oli sellanen lohdullinen tunnelma vaikka siinä tapahtukin kaikkee ihan kamalaa. Irene makas siinä majassa joka me rakennettiin Nellin huoneeseen, me kaikki istuttiin sen ympärillä. Irene puhu hiljaa ja piti pitkiä taukoja, sen majan seinät oli sellaset ku Manun talossa, lasia ja niiden takaa tuli puiden varjoja jotka kulki kaikkien muiden iholla mut Ireneen ne varjot ei yltäny”, Taimi niiskaisee nenäänsä ja katselee hetken varpaitaan ennen kuin hän jatkaa.
”Se kerto siitä miltä tuntuu tietää kuolevansa, et se on lohdullista ku voi niin huonosti. Sit sen puhe alko sammaltaa, me kaikki itkettiin ja Irene sano että pukeutukaa hautajaisissa valkosiin. Sinne majaan tuli tosi kylmä ja sitten Irene vähän ku nukahti mut me kaikki tiedettiin että se on poissa ja musta tuntu samaan aikaan tosi onnelliselta ja ihan pohjattoman surulliselta.”

Aino kiertää hoikat, muutamien vaaleiden luomien täplittämät käsivartensa Taimin ympärille. Hänen silmänsä kimaltavat kyyneleistä. Hän on itsekin nähnyt unia Irenen kuolemasta, brutaaleja liikenneonnettomuuksia ja hiljaisia, rauhallisia hetkiä jotka päättyvät sairaalan sydänkäyrän kilometrien mittaiseen suoraan. Taimi suutelee Ainon poskea, työntää tämän takkuiset vaaleat hiukset korvan taakse. Juuri kun Aino aikoo sanoa, että uni oli varmasti vain kauhukuvitelmaa tulevaisuudesta, huoneen ovi paiskautuu auki.
Ansa seisoo ovensuussa puhelin kädessään, hänen kasvonsa ovat liidunvalkeat ja kauhistuneet. Ansan silmät vuotavat, hetki on kuin pysähdyskuva – puhelin putoaa kuin hidastetussa filmissä, parin sekunnin järkyttynyt hiljaisuus ei katkea kolahduksesta vaan voimistuu entisestään.

”Nelli soitti. Irene –”
Ansan ei tarvitse edes puhua loppuun. Ainosta tuntuu että maailma pysähtyy, pyörii yhdeksänsataakertaista vauhtia ja pysähtyy jälleen. Hän voi pahoin. Heidän kaikkien piti mennä viikon päästä joulujuhlien jälkeen Nellin luo, katsoa leffoja ja auttaa Ireneä ajattelemaan jotakin muuta kuin sairautta ja seuraavia solumyrkkyjä jotka painavat hänet alas. Aino ei ole varma alkaako hän huutaa, kaikki tuntuu romahtavan. Hän ei osaa edes kuvitella miltä Nellistä tuntuu.

                             Kaikki neljä, Aino, Taimi, Siiri ja Ansa seisovat ovella. Unto pysyy vaiti vaikka he soittavat ovikelloa. Ääni on kova, se kaikuu seinistä ja lattioista. Kello on jo paljon. Ilma on viilennyt reilusti nolla-asteen alapuolelle ja musteinen taivas tuntuu liian onnellisen väriseltä. Kaikki hyvä ja iloinen on liuennut kylmästä värisevän nelikon mielistä. Nellin isä avaa oven, hän on pitkä ja hontelo, hänen poskensa ovat lommolla ja silmät punaiset itkemisestä. Talo on pimeä ja surullinen. Aino ei jaksa välittää siitä etteivät he ole oikeastaan koskaan edes jutelleet, hän kiertää kätensä parransänkisen miehen ympärille. He kaikki halaavat Nellin isää vuorotellen, Siiri sulkee oven eikä kukaan sano sanaakaan. Taimi puristaa Ainon kättä ja Aino tarttuu Siirin käteen, Siiri pitelee Ansaa lähellään ja he hiipivät toisiinsa nojaten Nellin huoneeseen.

Nelli istuu keskellä sänkyä, kuulokkeet hänen korvillaan huudattavat Nirvanaa kovempaa kuin tärykalvojen kuuluisi kestää. Unto makaa kyljellään pää Nellin sylissä. Siiri vetää kuulokkeet tytön korvilta ja työntää surusilmäisen koiravanhuksen kauemmas. Nellin silmät alkavat vuotaa välittömästi, hän ei katso ympärilleen, hän ei pysty. He kaikki kiertävät kätensä Nellin ympärille. Monen, monen ikuisuuden jälkeen he irrottautuvat toisistaan, riisuvat paksut talvitakkinsa sängyn ympärille, potkivat kenkänsä lattialle. Ulko-ovi aukeaa ja käytävästä kuuluu vaimeaa puhetta, naisen ääni ja Nellin isän vaisu nyyhkytys. Aino tunnistaa naisen äänen, ovenraosta näkyy kaistale punaista takkia ja vaaleaa kiharaa, Nellin isän pikkusisko kurkistaa huoneeseen.
”Mä en tiedä mitä mä voin sanoo sulle Nelli. Oon niin kauheen pahoillani”, hän kuiskaa ja kyyneleet virtaavat naisen poskille ja jättävät mustat juovat sieviin kasvoihin.
”Pärjäätkö sä rakas jos mä vien Henrikin pois? Musta tuntuu että sen ois parempi päästä pois kotoa nyt, tuutko sä mukaan vai meetkö jollekin kaverille? Tänne sä et voi jäädä, täällä on liian huono tunnelma nyt”, naisen alahuuli värisee mutta hän pystyy pitämään itsensä jollain tasolla kasassa.

”Me mennään mun luo”, Taimi sanoo ja nyyhkäisee vaimeasti. Nainen nyökkää, arvioi sängyllä kyyhöttäviä tyttöjä joita on liian monta samalla autolla kuljetettavaksi. Hän epäröi hetkisen ovensuussa ja ottaa sitten pari askelta taaksepäin. He kaikki pysyvät vaiti, kuuntelevat kuinka Nellin isä vetää takin ylleen ja iäisyydeltä tuntuvan hiljaisuuden jälkeen ovi aukeaa. Unto nostaa päätään, sen silmät näyttävät kyyneltyneiltä ja koira ulahtaa vaisusti. Aino uskoo että eläin tietää Irenen kuolleen. Kaikki on kamalan epäselvää ja kakofonista. Nelli ei ole maininnut mihin hän kuoli, syöpään vai sytostaattien heikentämänä flunssaan. Kukaan ei kysy koska heidän ei tarvitse tietää. Pala heidän maailmaansa on pudonnut, irtautunut kiinnikkeistään ja vain kellunut syvälle äärettöömyyteen.

Ainon ajatukset katkeavat huutoon. Nellin silmät ovat tyhjät, pysähtyneet; hän tuijottaa kauemmas kuin kukaan heistä muista voi nähdä, ja hän huutaa tukahtuneesti. Nellin äänessä tiivistyy kaikki se tuska, määrittelemätön paino joka moukaroi heidän kaikkien mieliä. Hän huutaa ja ääni nostattaa Ainon ihokarvat pystyyn ja valuttaa hyisiä vilunväreitä jokaista raajaa kohti. Siiri alkaa itkeä. Se jos jokin tekee Ainon lohduttomaksi, heidän oman pienen ja hurjan vahvan Siirinsä näkeminen musertuneena. 
Nelli tarttuu lakanoihin, repii niitä suu ammollaan ja silmät tyhjinä. Ääni kaikuu seinistä kammottavan eläimellisenä ja kovana, se saa Siirin nyyhkyttämään ja painamaan kädet kasvoilleen. Ainon päässä pyörii, kaikki tuntuu menevän pohjattoman epäoikeudenmukaisesti ja väärin. Hän syyttää mielessään Nellin isää ja isän siskoa siitä että he jättivät viisikon tyhjään taloon. Vaikka he kaikki tahtovatkin pitää Nellistä huolta enemmän kuin mitään muuta, tuntuu turvattomalta olla ilman aikuisia tällaisessa tilanteessa. He kaikki nieleksivät itkua, koettavat  viestiä äänettömästi siitä mitä pitäisi tehdä. Taimi tarttuu Nellin hartioihin ja halaa lujasti.

Oranssit katulamppujen valot pyyhkäisevät auton ikkunoita tasaisin väliajoin. Taimi puristaa Ainon kättä, Ansa silittää yhä nyyhkivän Siirin selkää ja Nelli makaa osittain  heidän kaikkien sylissä. Taimin äiti puristaa autonrattia rystyset valkeina ja Aino näkee taustapeilistä hänen poskillaan valuvat kyyneleet ja tiukasti yhteen puristuneet huulet. Auto kääntyy katuvalojen oransseista keiloista soraiselle pihatielle, pysähtyy ja hiljenee. Taimin äiti pitää ulko-ovea auki viisikon kompuroidessa sisään toisiinsa sokeina tukeutuen.

"Mä katoin sellasen leffan jossa yks pikkutyttö laski päiviä itsemurhaansa mut sit joku sen tosi läheinen nainen jäi auton alle eikä se enää halunnukaa kuolla", Nelli nojaa leukaansa koukkuun vedettyihin polviin ja tuijottaa varpaitaan. Kukaan ei ole katsonut kelloa, mutta se on varmasti jo ainakin kaksi aamuyöllä. Taimin huoneessa huudatetaan Nirvanaa eikä Nelli ole sanonut sanaakaan koko iltana ennen tätä. Siiri pakotti yhteistyössä Ansan kanssa Nellin pesemään hampaat ja vaihtamaan puhtaat vaatteet päälle, vanhassa villapaidassa oli sairaalan haju.
"Musta tuntuu samalta. Mä oikeesti aioin tappaa itteni", hän miettii hetken ja painaa kosteat silmänsä kiinni.
"Mä yritin kerran. Otin jotain levyllisiä panadolia mut sit vaan oksensin ja oksensin ja nukuin tosi pitkään", Nelli pyyhkii silmiään ja hänen paljaissa, laihoissa käsivarsissaan punoittavat arvet hehkuvat. Aino on ensimmäinen joka syöksyy halaamaan Nelliä. Hetken kuluttua he kaikki itkevät silmät punaisina toisiinsa nojautuneina, kädet ja jalat solmussa. Aino ei ole varma kauanko he makaavat siinä sykkyrällä, puolittain toistensa sylissä ja surun peitteleminä, mutta jossakin vaiheessa hän nukahtaa.

Aamuaurinko on kalsea, se osoittaa viistot kylmänsokaisevat säteensä suoraan silmiin. Ainon vasen käsi on kyynärtaipeesta alaspäin tunnoton ja hänen kasvonsa ovat painautuneet Nellin kuparisiin hiuksiin. Kaikki muut näyttävät niin levollisilta ja turvatuilta että häneen sattuu. Aino ei tahdo herättää muita, hän pujottelee mahdollisimman huomaamattomasti muiden neljän käsien ja jalkojen ympäriltä huoneen ovelle.

Ainon mielessä pyörii viimeinen lause jonka hän muistaa yöllä kuuleensa. Se saa hänet painumaan kasaan, hengityksen melkein salpautumaan. Nelli ei ole koskaan aiemmin kertonut haluavansa niin tosissaan kuolla, että hän olisi yrittänyt itsemurhaa. Onhan Ainoakin masentanut välillä pitkiäkin aikoja, mutta hän on nähnyt Nellin silvotut kädet ja tyhjät silmät.
"Onneksi jonkun on pakko nyt ottaa Nellistä vastuu ja viedä se johonkin psykologille. Nellin faija varmaan joutuu johonkin katkasuhoitoon jos se ei lakkaa juomasta, toivottavasti Nelli ei joudu mihinkään sijotukseen tai sellaseen paskaan. Irene on kuollu. Mä en kestä mä en kestä mä en kestä", Ainon ajatukset alkavat kiertää ympyrää ja hän löytää itsensä tärisemästä Taimin huoneen ulkopuolelta. Aamu on  varhainen, Taimin vanhemmat sekä Marianne ja Magdalena nukkuvat vielä. Aino nousee seisomaan seinään tukeutuen, hän pelkää että polvet ja mieli pettävät uudelleen.
"Miltähän tuntuu menettää äiti? Tää on helvetin epäreilua, Nellillä menee jo valmiiks huonosti. Haluisin oikeesti vaan ottaa sen kaiken pahan olon siltä hetkeks. Musta tuntuu et mun elämä loppuu tähän vaikka me ei ees oltu kauheen läheisiä Irenen kanssa. Taimikin on menettäny Susannan, sillä on varmaan myös ihan jumalattoman rankkaa ku se palautuu mieleen."

Aino kävelee ympäri taloa juoksuttaen sormiaan seiniä vasten. Hän sivelee pianon kiiltävää kantta, suoristaa olohuoneen maton hapsuja varpaillaan ja kuivaa kyyneleistä märät kasvonsa keittiöpyyhkeeseen,  miettii onkohan surulle omaa tähtikuviota. Tai toivottomuudelle. Aino seisoo Taimin huoneen ovella, katselee neljää maailmasta omiin mielensä unikuviin irtautunutta ystäväänsä tuntien kaiken sen päättymättömän surun omilla kapeilla harteillaan. Ihminen on kroonisesti surullinen, hän päättää ja jää istumaan sängynlaidalle. He kaikki ovat niin kauniita ja niin rikki, että Aino epäilee heidän koskaan pääsevän takaisin jaloilleen.

Luku 8: Siiri

Hiuslakkapilvi kohoaa päihdyttävänä peilipinnasta heijastuvien kasvojen ympärille. Puuteripöly leijailee ilman halki ja huulipunat seisovat sotilaallisessa rivissä peilin alla, heijastuvat ja kahdentuvat valtavan peilin alareunassa. Sivellinten kasvavat rivit peittävät mustaa samettista kangasta. Niiden pehmeät, hyvin puhdistetut päät piirtävät yksitellen kuvioita ja pintoja kaksille kasvoille. Poskipunien ja luomivärien humalluttavat valikoimat hehkuvat lähestulkoon kaikissa spektrin väreissä. Parfyymipullojen lasiset kyljet heijastavat toisiaan, valot kelluvat värjättyjen lasisten pullojen pinnoilla.

Siiri seuraa maalaavia ja häivyttäviä käsiä kameran tähtäimen lävitse. Hän seisoo ulkopuolella, varoo ylittämästä näkymättömiä rajoja itsensä ja jumalaisten kauniiden, hehkuvien kasvojen ja vartaloiden välillä. Tismalleen samanmittaiset, yhtä hoikat ja vaaleahiuksiset kaksoistytöt katselevat peilikuviaan ahnaina lisäämään kasvoilleen lisää hätkähdyttävän syviä värejä, varjoja ja kimalteita. Siiri tallentaa kameraansa häivähdyksiä noista uskomattoman kauniista, ilmestyksenomaisista klooneista. Edes kylpyhuoneen kirkkaat, kylmät valot eivät peittoa Ainon ja Ansan kasvoista hehkuvaa lämpöä.

Kauneustuotteiden paljoudessa uiskenteleva paratiisinomainen kylpyhuone hiipuu hiljalleen takaisin arkiseen olemukseensa. Pestyt ja kuivatut siveltimet kootaan omille paikoilleen samettiseen kankaaseen, puuterirasiat ja luomiväripaletit suljetaan lokeroihinsa. Siiri tarkentaa kolmannen silmänsä Ansan vasempaan ranteeseen, viimeiseen parfyyminsuihkaukseen. Kuvassa tiivistyy tarkkaan harkittu piste iin päälle, kirkkaat taustavalot joita vasten alkoholipitoisen nesteen äärettömän pienet pisarat piirtyvät. Valokuva on viimeinen. Hän sulkee kameran, asettaa linssisuojuksen paikoilleen ja laskee raskaan, rakkaan järjestelmäkameransa pöydälle.

Pakkanen kiristyy iltaa kohden, aurinko uppoaa liian nopeasti taivaanrantaan ja sen ylitse. Indigonsini syttyy kirkkaisiin valoihin, elävien ja kuolleiden tähtien loisteeseen. Siiri kävelee Ainon ja Ansan välissä. Lumi natisee askelten alla, he voivat melkein kuulla asfaltin lohkeilevan roudan alla. Siirin jalkoja palelee sietämättömästi suojanaan vain seitinohuet mustat sukkahousut. Kaksoset houkuttelivat hänet pukeutumaan kellohelmaiseen lyhyeen keinonahkahameeseen, joka on lojunut kuukausikaupalla kaapin perällä.  Siiri tuntee olonsa kamalan alastomaksi. Mustaan bändipaitaan on painettu haastavasti hymyilevä Siouxie ja hiljaisuus kietoo kolmikkoa otteeseensa tukehduttavana. Aino ja Ansa ovat pitäneet toisilleen mykkäkoulua siitä lähtien, kun Aino mainitsi Taimin heidän pukeutuessaan eteisessä. Ansa alkoi huutaa kuin järkensä menettänyt ja kaatoi siskonsa niskaan pahimpia mahdollisia solvauksia. Siiri ei oikein tiedä miten hänen pitäisi suhtautua kaksosiin, jotka kävelevät hänen kummallakin puolellaan vihamielisen vaitonaisina.

”Mä luulin että me tunnetaan toisemme, mut sä et oo kertonu mulle mitään Taimista! Millon susta tuli tollanen vitun luonnonoikku?”, Ansa oli huutanut juuri kun heillä oli alkanut olla toiveikas olo illan suhteen. Aino alkoi melkein itkeä.

”Mä en tajuu minkä takia sun pitää vetää Taimi tohon sun helvetin häiriintyneeseen identiteettikriisiin, et sä voi vaan yhtäkkiä ihastua meidän yhteiseen kaveriin just kun mä oon saanu poikaystävän. Sokeekin näkee että sä oot vaan kateellinen Manusta!”, hän oli huutanut ja melkein paiskannut kädessään olevan maihinnoususaappaan Ainon päähän. Siirin oli tehnyt mieli korottaa äänensä ja koettaa takoa järkeä Ansan päähän. He ovat aina tulleet hyvin toimeen, Ansan mielipiteet käyvät lähes aina yksiin hänen kanssaan. Tässä asiassa Siiri ei kuitenkaan anna millimetrinkään vertaa liikkumavaraa, hänen näkemyksensä mukaan ”luonnonoikku” tai ”häiriintynyt identiteettikriisi” eivät ole parhaita ilmauksia Ainon tilanteesta. Hän itse on huomannut erityistä jännitystä Taimin ja Ainon välillä jo ennen kuin Manu astui kuvioihin.

Kolmikon astuessa matalan pensasaidan ympäröimälle pihalle tunnelma sulaa vähäsen, kun Ansa pysähtyy ja puree alahuultaan. Hän tuijottaa kenkiensä kärkiä ja katsoo sitten Ainoon.

”Kai sä tiiät etten mä tarkottanu, mun on vaan jotenkin tosi vaikee ajatella et sä tykkäät tytöistä. Tai tytöstä.”

Aino kietaisee kätensä Ansan vyötäisille, toisen itseään lyhyemmän Siirin hartialle. Hän hymyilee ja he kävelevät pihatietä kohti jouluvaloihin kiedottua valkoiseksi rapattua taloa. Ainon ei ole vaikea antaa anteeksi. Taloa kiertävät sinipunaista valoa hehkuvat pienet valot, pikkujoulukausi tiivistyy yhteen perjantai-iltaan. Lattianrajasta ensimmäisen kerroksen kattoon ulottuva ikkunaseinä peittyy kuurankukista. Basson letkeä jytke täristää maata, musiikki velloo heidän ympärillään kuin valtavat vesimassat vaikka kolmikko on vasta matkalla sisälle. He oikaisevat huurteisen nurmikon poikki. Ulko-ovea edustavat kolme porrasta, joiden reunoille on aseteltu teräksisiä kukkaruukkuja, joista kasvaa peltisiä kaktuksia. Kummalliset esineet nostattavat Siirin ja Ainon kasvoille hymyn. Ansa hipaisee etusormellaan kosketusnäyttöistä ovikelloa ja Manu avaa oven muutamassa sekunnissa.

Heille selviää nopeasti että sen lisäksi, että Manun vanhemmat uiskentelevat rahassa, heillä on melko omintakeinen sisustusmaku. Olohuoneessa kahden oranssin ja valkoisen vasikannahkasohvan lisäksi on musta samettisohva, joka on verhottu vieri viereen kiinnitetyillä terävillä niiteillä. Seinillä on muutama tarkasti valikoitu taulu, Siiri tunnistaa ainakin Andy Warholin ja muutaman muun ison nimen. Niiden lisäksi on useita erikokoisia hindulaisista jumalista koottuja tauluja joiden värien sekamelska on lievästi ilmaistuna psykedeelinen.

He riisuvat eriväriset maihinnousukenkänsä vieri viereen kenkälokeroon. Manu kääntää musiikin volyymit puoleen ja ripustaa kaikkien takit norsunpäiden muotoisiin naulakoihin. Hän ohjaa kolmikon hämärästi valaistun käytävän poikki keittiöön. Siiriä puistattaa, kun hän hahmottaa käytävän seinillä riippuvat esineet heimonaamioiksi. Keittiö on sokaisevan kirkas. Kaikki huonekalut, kodinkoneet, tarjoiluastiat ja työtasot ovat puhtaanvalkoisia. Huone on steriilimpi kuin sairaala ja Siiri on ihan varma, ettei kukaan talon asukkaista ole ikinä kokannut, ainakaan tässä keittiössä.

Pitkälle pöydälle on aseteltu vieri viereen valkoisia lautasia ja kulhoja, joiden pinta-alaa syövät sushilajitelmat, valtavat sipsi- ja karkkivuoret, pienet leivokset, pähkinät, minipizzat, hedelmäpyramidit sekä dippikastikealtaat. Astioita ympäröi tölkkien ja pullojen meri. Siiri, Aino ja Ansa eivät voi olla henkäisemättä yhteen ääneen:

”Vau”. Manu hymyilee tyytyväisenä ja kietaisee kätensä Ansan ympärille.

”Teillä on aika jänniä esineitä”, Siiri hymyilee ja nojaa alaselkäänsä epätavallisen matalaan, hohtavanvalkeaan baarijakkaraan.

”Joo, mun mutsi on aika omalaatunen”, Manu nauraa ja Ansakin hymyilee leveästi.

”Tietääks kukaan koska Nelli ja Taimi tulee?”, Ansa kysyy ja työntää hyvin hoidetun, pitkäkyntisen kätensä Manun hiuksiin. Hänen katseensa käy Ainossa, joka hymyilee lauhkeana takaisin. Jännite heidän väliltään on hellittänyt ainakin hetkeksi. Aino katselee kauniisti aseteltuja ruokakekoja ja kuljettaa sormeaan valtavan karkkikulhon ohuella reunalla.

”En mä tiedä, mutta toivottavasti aika pian jos meidän muka pitäis tuhota tää kaikki ruoka”, Aino naurahtaa. Juuri kun Siiri on avaamassa suunsa, ovikello soi. Manu livahtaa keittiön ovesta kohti lasiseinäistä olohuonetta ja Ansa seuraa hänen askeleissaan.

”Tää keittiö on jotenkin tosi…”, Siiri pohtii ääneen ja hänen otsalleen piirtyy mietteliäitä ryppyjä.

”…sokaiseva?”, Aino täydentää hymyillen. Olohuoneen suunnalta kuuluu vaimeasti vähän hengästyneitä ääniä ja naurua.

”Nimenomaan. Mutta nää safkat on kyllä aika uskomattomia.”

”Manu on tosi hyvä kokki. Se tekee nykyään melkein kaikki ruuat meillä”, Aino kertoo ja kalastaa vaahtokarkkikuution sormiensa väliin.

”Ei uskois tästä keittiöstä. Tai siis vittu täähän näyttää just sellaselta Ikeaan rakennetulta esimerkilliseltä pienen perheen valtavalta keittiöltä johon ei koskaan astuta jalallakaan, ainakaan ruuanlaittotarkotuksessa” Siiri nauraa ja upottaa hänkin kätensä karkkien sekaan.

”Aino, mä oon ihan otettu sun mielipiteestä. Ja säkin oot aika oikeessa, Siiri, ei mun porukoilla oo aikaa tai taitoa tehä safkaa. Mutta oikeestaan, pakko myöntää, tossa pöydässä ei oo muuta mun tekemää ku asetelmat”, Manun ääni kantautuu ovensuusta. He kummatkin säikähtävät aluksi, mutta alkavat sitten nauraa. Manun taakse ilmestyy muutamia pakkasen punastuttamia kasvoja.

Siiri seisoo baarijakkaraa vasten ja näkee välähdyksenä siteet ihmisten ympärillä, kirkkaat suorat viivat jotka yhdistävät toinen toisiaan. Hän tarkkailee ja tuntee olonsa pohjattomaksi, tyhjäksi. Hänen päässään on kasvava tyhjiö jota kukaan ei näe, se piiloutuu kirosanojen ja kovan naurun alle. Siiri katselee kun hänen ystävänsä vetävät toisiaan puoleensa magnetismin varassa ja hän on ainoa vastakappaleeton.

Aino pujahtaa salamana muiden ohitse halaamaan Taimia. Ansa kietaisee pitkät kätensä Nellin ympärille ja Manu siirtyy seinän viereen juttelemaan matalalla äänellä Otson kanssa. Siiri katselee varpaitaan, sukkahousuissa on jo pari silmäpakoa. Hän jauhaa hedelmätoffeeta ja häntä alkaa jo melkein itkettää, kun toiset jalat ilmestyvät hänen jalkojensa viereen. Siiri katselee jalkoja ja vertaa omia pieniä jalkateriään valkoisten sukkien peittämiin varpaisiin. Mustat farkut ja valkoiset sukat, Siiri ei ole ihan varma kuka hänen vieressään seisoo. Hänellä on kuitenkin vankka aavistus, joka nostattaa perhosia hänen vatsaansa.

”Siouxie and the Banshees, aika yllättävää. Mä luulin että sun musiikkimaku koostuu jostain BMTH-kamasta”, valkoiset sukat tokaisevat. Tumma ääni on vähän käheä, kylmää ilmaa ja ehkä tupakkaa. Siirin selkäpiitä kylmää. Valkoisissa sukissa seisoo hänen vastakappaleensa, Emil. He kävivät kerran syömässä Manun ja Ansan kanssa, mutta Emil ei vaikuttanut lainkaan niin kiinnostuneelta kuin hän. Siiri nostaa katseensa lattiasta ja kohtaa ruskeiden silmien katseen, vaaleat rastat ulottuvat luisevien olkapäiden alle. Silmät vaalenevat mustasta keskustasta iiriksen laidoille, kuviot luovat aivan uusia maailmoja. Häivähdys vihreää, kellertävät reunat, Siirin hengitys melkein salpautuu kauriinsilmien kauneudesta. 

”Miks sä oot noin yllättynyt?”, häntä alkaa naurattaa ja mahanpohjaa nipistää, ikään kuin istuisi vuoristoradassa ja tuntisi vaunujen putoavan alas nopeammin kuin oma ruumis.

”No en mä tiedä, sä oot jotenkin niin… okei, ehkä mä en sano mitään ettet loukkaannu.” Siiristä tuntuu että Emil kiusaa häntä tahallaan, leikittelee hänen kanssaan. Pojan silmissä on haastava ilme mutta hän hymyilee lauhkeana. Siirin ajatukset kulkevat vauhkoina omia ratojaan. Kerrankin joku osaa asettaa sanansa oikealla tavalla häntä vastaan, lempeän rauhallisesti ja samalla pistävästi.

”Tiiät itekin etten mä loukkaannu. Onks Siouxie sitä paitsi sulle joku kunnioituksen mittari vai?”

”No omalla tavallaan on. Tai ei täällä varmaan ihan kauheesti sen kuuntelijoita oo, mitä luulet?”

”Ehkä onkin, mistä sitä tietää”, Siiriä alkaa naurattaa keskustelun hölmö sävy.

”Mitä sä ite sitten kuuntelet?”, hän kysyy. Valkoisena hohtava huone heidän ympärillään kasvaa rajattomaksi tilaksi. Toiset ihmiset huoneessa keskustelevat omalla painollaan, aika kuluu verkalleen, antaa tilaa Siirille ja hänen mahdolliselle vastakappaleelleen.

”Nirvanaa lähinnä.”

Siiri taitaa rakastua.

Ilta kulkee kohti loppuaan ihan liian nopeasti. He kokoontuvat yläkertaan karkkikulhojen ja muiden herkkujen kanssa, juovat makeita siidereitä, appelsiinimehuun sekoitettua vodkaa ja humaltuessaan lähentyvät valtavasti. Heitä on kahdeksan ja he istuvat Intiasta tuoduilla valtavilla tyynyillä lattialla. Joku keksii asettaa tyhjän kirsikkaolutpullon keskelle piiriä. He taantuvat pelaamaan muutaman vuoden takaa tuttua pullonpyöritystä. Pullon suu osoittaa ensimmäisenä Nelliä.

”Totuus vai tehtävä?”, Emil kysyy nauraen.

”Ööö, tehtävä.”

”Juo toi vodka loppuun”, Otso heittää ja katselee Nelliä haastavasti hymyillen.

”Ai kokonaan vai, raakana?”, Nelli näyttää kauhistuneelta. Muut yltyvät kannustamaan häntä kovaan ääneen, lattiaa rummuttaen. Nelli kurottaa vodkapullon käteensä, jäljellä on noin neljännespullollinen kirkasta nestettä. Hänen kalpeat kätensä tärisevät vähän ja pullon suu painuu tytön huulille. Nelli kääntää päänsä taaksepäin ja nielee kurkkua polttavaa nestettä mahdollisimman nopeasti. Joku nauraa, Siiriäkin hihityttää. Hän painaa kädet silmilleen ja nojautuu Emiliä vasten.

He pelaavat pullonpyöritystä kauan, kaikki suutelevat kaikkia ja Ansa riisuu paitansa. Otso joutuu laulamaan serenadin Taimille ja he kaikki ulvovat naurusta. Emil esittää ”tosi kuuman ja eroottisen” striptease-tanssin taustamusiikkinaan Manun soittama nokkahuilusoolo Lohikäärme Puff. Ilta kääntyy yöhön ja pikkuhiljaa pullonpyöritys muuttuu pelkästään olemiseksi. Nelli käärii pari jointtia ja he kierrättävät niitä ringissään, kertovat salaisuuksia ja nauravat toisilleen ja itselleen ja kaikelle maan ja taivaan väliltä.

Siirin olo on raukea, maailmasta häviävät mittasuhteet ja kaikki muuttuu miljoona kertaa hauskemmaksi. Hän syö kamalan paljon ja juo vähän lisää, Emil nukahtaa pää vasten hänen vatsaansa ja hiljalleen kaikki hiljenee. Siiri katselee katossa häälyviä varjokuvia. Huoneen päätyseinä on pelkkää ikkunaa, jota pakkanen on suudellut. Puiden varjot kasvavat valkeassa katossa moniulotteisiksi hirviöiksi ja tanssiviksi jumalattariksi. Hänen ihollaan on intiaa, Siiri painaa peukalonsa silmiensä väliin ja uskoo kaikkiin olemassaoleviin ja olemattomiin ja jo unohdettuihin jumaliin.

Luku 7: Ansa

Lämmin vesi velloo ympärillä kuin suojaisa syli, pisarat putoavat raskaina väreilevään pintaan ja luovat ympärilleen laajenevia kehiä. Ansa kiertää kätensä polvien ympärille ja nojaa vasenta lapaansa viileään kaakeliin. Kylpyamme kasvaa hänen ympärilleen kohdunomaiseksi turvaksi. Nilkkaan sheivattu viiltohaava levittää ruosteista punaansa pyörteinä. Se kukkii köynnöksinä veden pintajännitteen särkyessä ja kiemurtelee kohti valkeita laitoja, maailman reunoja. Ansa varoo osumasta ammeen laitoihin. Pikkulapsina he istuivat Ainon kanssa ammeessa jalat suorina, jalkapohjat vastakkain. Identtiset kaksoset saattoivat seurata toistensa ajatuksia ja liikkua yhtenä hahmona; Aino oli Ansan peilikuva ja toisin päin. Nyt he tuskin mahtuisivat kylpyyn edes kerälle kiertyneinä ja laitoihin nojaten.

Ansa antaa hiustensa valua veden alle, ne levittäytyvät painottomuuteen ja muuttuvat silkkisiksi. Hyvin hoidetut kädet erottelevat auringonvaalentamat hiukset kolmeen osaan, kokoavat siistille palmikolle päälaelta yläselälle. Ruumiinlämpöinen vesimassa on kuin toinen nahka. Hänen ajatuksensa mukailevat vettä, sen helliä liikkeitä iholla. Ajatukset kulkevat Manun niskan kaarta leukalinjalle, tumman kupariset hiukset valuvat unisen takkuisina mielikuvan ruskeille silmille. Pojan kädet ovat lämpimät, sylissä todellinen turva ja huumaava tuoksu. Ansa ei ole varma miten kauan hän uneksii veden varassa kelluen. Pisarat nipistelevät ihoa kuivuessaan, ympäröivä lämpö liukuu viileyteen. Pyyhe on pehmeä ja lämpöinen kiertyessään paljaalle viileälle iholle. Ansa sitoo pyyhkeen turbaaniksi palmikoitujen hiustensa ympärille ja kietoutuu vaaleanpunaiseen kylpytakkiin. Hän kiskaisee tulpan kylpyammeen pohjasta ja aukaisee lukitun oven.

Teemu hiipii seinänviertä pörröinen häntä pystyssä. Se puskee pehmoista päätään Ansan säärtä vasten. Auringonvalo osuu kissan tuhkanharmaaseen turkkiin raidoittaen sitä sälekaihdinten lävitse. Hän kaappaa Teemun syliinsä ja kantaa kehräävän kollikissan mukanaan kaksosten huoneeseen. Ainon sänky on sijaamaton, hän on levittänyt vuoteelleen päiväpeitteenkin. Ansa istuu sänkynsä laidalle ja tarkastelee huonetta eri tavoin kuin aiemmin. Hänen puolellaan huonetta julisteet kuvaavat miesartisteja, muutamia tyttöbändejä ja eri sarjojen näyttelijäkaarteja. Ainon seinä muodostaa aivan erilaisen kokonaisuuden; vahvoja naisia, kauniita näyttelijättäriä, pitkiä sääriä ja huulipunia. Ansan mielessä muljahtaa inhottavasti. Hän ei tahtoisi nähdä kaikkea näin kirkkaasti, analyyttisesti. Katseet ja hymyt Taimin ja Ainon välillä, pitkät halaukset sekä yhdessä vietetyt iltapäivät punoutuvat Ansan mielessä vasta nyt loogiseksi ketjuksi.

Hän on pitänyt heitä kahta aina samanlaisina, toistensa heijastuksina. Huolimatta siitä että viime vuodet ovat saaneet heidät erkanemaan toisistaan. Aino on aina ollut parempi matemaattisissa aineissa ja piirtämisessä. Hänen kiinnostuksensa avaruuteen on suunnatonta. Ansalla taas on enemmän tyylisilmää ja himoliikkujan oireita. Ulkoisesti kaksoset ovat aina olleet hiusmallia lukuun ottamatta viimeistä piirtoa myöten identtisiä. Aino on takkuinen, hänen kiharat hiuksensa ulottuvat kapeille olkapäille ja muita hiuksia astetta vaaleammat otsahiukset tarttuvat ylikasvaneina silmäripsiin. Ansan hiukset ovat aavistuksen pidemmät, huomattavasti paremmin hoidetut ja yleensä jollakin tavalla letitetyt.

”Mitä sä teet?”, Aapo kurkistaa ovensuusta lapsenpyöreät posket pakkasesta punaisina. Pikkuveljen on täytynyt tulla äskettäin koulusta. Ansa oli niin uppoutunut ajatuksiinsa ettei hän kuullut edes ulko-oven käyvän.

”Emmä mitään, mietin vaan juttuja”, hän vastaa hymyillen ja päästää Teemun loikkaamaan valkealle matolle.

”Missä äiti ja Aino on?”, pikkuveli kysyy.

”Töissä ja Taimilla.”

”Se on nykyään aina Taimilla.”

”Onks ne parhaita kavereita nykyään?”

Ansa toivoo, että he olisivatkin parhaita kavereita. Taimi ja Aino järkyttävät hänen maailmaansa, tekevät menneisyydestä ikään kuin kummallista painajaisunta. Väärinymmärrysten raskas kudos verhoaa koko elinkaarta tarhaiästä tähän päivään.

”Moi, kerkeetkö sä puhua?”, Ansa henkäisee puhelimeensa sängyllä maaten.

”Joo. Onks kaikki okei?”, Manu vastaa äänessään huolestunut vivahde.

”On kai, tai en mä tiedä. Tiiän että tää on tosi tyhmää ku ei mun pitäis suhtautua näin, mut mä vaan tajusin just jotain.”

”Okei, mitä?”

”Olin äsken kylvyssä ja ku tulin meidän huoneeseen ja pidin Teemua sylissä ja katoin Ainon puolta tästä huoneesta, tajusin et sen seinä on täynnä pelkkii puolalastomia naisia.”

”Eihän se kai mitään kerro?”

”Se on kokoaika Taimilla. Aapoki on huomannu sen. Ja ne halailee kokoaika ja hymyilee toisilleen ja kattoo toisiaan silleen! Mua ahistaa ihan kauheesti, miks mä en oo huomannu mitää aiemmin? Oonks mä ihan sokee? Musta se vaan tuntuu ihan väärältä et Aino tykkäis tytöistä”, Ansa tilittää ja painaa kasvonsa hetkeksi vasten Manun hiuksilta tuoksuvaa tyynyä.

”No niin, oikeestaan se on aika itsestään selvää, pupu. Mut sun on varmaan vaikeempi hahmottaa tollasta ku se kuitenki on sun sisko. Joka tapauksessa, Ansa hei, se on kuitenkin vaan Taimi. Kai se voi tuntuu aluks hiukan oudolta mut parempi kai että Aino tykkää Taimista ku vaikka jostain limasesta liikkamaikasta.”

”Mut eiks se susta oo aika väärin?”

”Ai se että sun kaksoissisko on ihastunu Taimiin?”, Manu selvästi hymyilee puhelimen toisessa päässä.

”No niin! Sä saat mut kuulostamaan ihan urpolta. Tää on vaan ihan väärin. Tai niinku ihan vinksahtanutta. En mä oo koskaan edes ajatellut että Aino vois olla jotain muuta ku… no kai sä tiiät. Normaali.”

”Ansa kulta, ei se oo yhtään sen vähempää normaali ku mä tai sä vaikka se tykkääki tytöistä. Tai tytöstä.”

”No niin kai. Mut mulla on silti ihan outo olo”, Ansa marisee ja heiluttelee jalkojaan ilmassa.

”Kyllä sä totut siihen. Sitä paitsi eihän me voida tietää onko niillä kahdella mitään juttua oikeestaan.”

”Okei sä oot oikeessa. Tykkään susta tosi paljon. Pusuja”, Ansa hymyilee.

”Mäkin susta, pupu. Nähään huomenna.”

”Moi”, hän lopettaa puhelun ja jättää kännykän lojumaan tyynyn viereen.

Kahvilan seinille on aseteltu lyijykynäpiirroksia kissanpennuista. Pienet pyöreät pöydät keikkuvat mikä mihinkin suuntaan ja vitriinin takana seisovat leivokset houkuttelevat asiakkaita. Ansa asettelee takkinsa tuolinselälle ja laskee säröreunaiset teemukit keskelle ikkunan edessä notkuvaa pöytää. Tassilla on kaksi kermavaahtotäytteistä leivosta. Ansa pyörittelee päätä kiertävän ranskanlettinsä siistiä punosta sormissaan. Hänen kapeita vyötäisiään verhoaa ihan liian iso Ramones-paita ja mustissa sukkahousuissa on hurjan monta silmäpakoa. Viininpunaisten maihareiden nauhat ovat auki. Nelli astuu sisään kahvilan ovesta posket punaisina, kiristyvä pakkanen tavoittelee kohta kahtakymmentäviittä astetta.

Nelli vilauttaa takkinsa uumenista minigrip-pussia, johon on kääritty muutama valmis jointti. Torstai-iltapäivä on unelias, he istuvat pöydässä katselemassa harvoja ohikulkijoita. Nellin hiukset ovat hohtavan kupariset ja pörröiset. Hän on yhtä laiha kuin nuoret ballerinat. Oikeastaan Nelli harrastikin balettia nelivuotiaasta siihen saakka, että Irene sairastui ensimmäisen kerran. Hänen vartalonsa on jokaista kalpeaihoista millimetriä myöten ihanteiden mukainen. Silti Nelli kieltäytyy ottamasta suupalaakaan kermaisesta leivoksesta, teemukin hän juo puolilleen ilman maitoa tai sokeria. Ansa ei voi olla miettimättä, miten vaikeaa Nellillä on. He vaikenevat aiheesta, karttelevat sitä hienovaraisesti ja hymyillen.

”Mikä Manun osote olikaan?”, Nelli kertaa nojaten luisia kyynärpäitään huonosti lakattuun pöytään.

”Mikaelinkatu seitsemäntoista”, Ansa vastaa ja kurottaa kätensä Nellin hiuksiin, joita hän pörröttää nauraen.

”Sä oot niin söpö”, hän tokaisee.

”No en todellakaan ole. Ketkä kaikki sinne tulee huomenna?”

”Siiri, Aino, Taimi, sä, mä, tietenkin Manu, Otso ja ehkä Emil.”

”Okei. Mun pitää varmaan lähtee nyt, porukat tulee mummolasta ja lupasin kattoo äidin kanssa elokuvia. Nähään huomenna koulussa”, Nelli hymyilee ja pukee parkatakin ylleen. Ansakin vetää takin päälleen ja kietoo kaulaansa hiekanvärisen neulehuivin. Kello oven yllä kilahtaa heidän astuessaan ulos. Lumi narskuu maihinnousukenkien alla, Ansa tarttuu Nellin käteen ja risteyksessä, jossa he kääntyvät eri suuntiin, hän kaappaa Nellin karhunhalaukseen.

”Pärjääthän sä?”

”Tietty”, Nelli on hyvä hymyilemään vaikka häneen sattuu.

Kotona äiti istuu keittiön korkealla baarijakkaralla ja kirjoittaa vanhalla kaunolla epäselviä muistiinpanoja monimutkaisiin kaaviokuviin. Aapo mököttää huoneessaan, koska hänellä on viikon pelikielto – luokanopettaja soitti äidille ja kertoi Aapon pelanneen useampana päivänä lumisotaa ja vuorenvalloitusta koulun pihalla. Ansaa ärsyttää opettajan nipotus, kyllä hekin alakouluikäisinä paiskoivat toisiaan lumipalloilla ja painivat pulkkamäessä. Hän ei kuitenkaan viitsi kommentoida opettajakunnan tai äitinsä kasvatusmetodeja. Ovathan hän ja Ainokin kasvaneet ihan hyviksi ihmiseksi samojen valvovien silmien alla. Vaikka he eivät olekaan toistensa täydellisiä peilikuvia.