Luku 9: Aino

Lumen kirkastama aamuaurinko lakaisee verkkaisesti kaktusten valtaamaa ikkunalautaa ja paljastaa ilmassa leijailevat pölyhiukkaset. Valonsäikeet heijastuvat julistepapereista seinillä ja rinnakkaisten vaatekaappien oviin vaatehenkarein ripustettujen juhlamekkojen helmoista. Joulukuu valuu päivä päivältä loppuunsa ja kaksosten äiti on juoksuttanut Ainoa ja Ansaa viikkokaupalla katselemassa juhlamekkoja naapurikaupunkeja myöten. Ovissa riippuvat mekot ovat hopeanhohtoista ja nokisia sävyjä. Äiti on aina innostunut juhlista, sillä hän on materialistien kermaa ja juhlapukeutuminen antaa syyn vinguttaa visaa enemmän kuin arkena.  Aino taas ajattelee, että vuosittainen, viikkoja kestävä joulua ja kevätjuhlia pohjustava pakollinen shoppailukierre on karman kosto kaikista valkoisista valheista.

Sänky narahtaa vaimeasti, kun Aino kääntyy kyljelleen. Hän katselee Taimia ja heltymys tulvii mieleen. Aino kurottaa kaulaansa, varmistaa Ansan sängyn olevan tyhjä, ja painaa suunsa Taimin unisen pehmeille huulille. Taimin ilme värähtää aavistuksen verran. Heidän hiuksensa sekoittuvat toisiinsa kuin norsunluu vasten eebenpuuta, Ainon hunajanvaaleat, kiharat suortuvat vasten Taimin tummanruskeiden laineiden ja rastojen merta. Aino katselee nukkuvaa tyttöystäväänsä vain muutaman millimetrin päässä Taimin pisamaisista kasvoista ja häntä hymyilyttää. Hän voisi hokea sanaa aamusta iltaan, tyttöystävä kuulostaa kamalan aikuiselta ja itsevarmalta; siltä että hän on osa jotakin julkista ja samalla salaista, toisiinsa lomittuvia ajatuksia, kompromisseja ja häivähdyksiä onnesta.

Lakanoiden pastellisävyiset ruusut levittäytyvät kattona Ainon pään päällä, kun hän sukeltaa kankaiden alle ja painaa poskensa vasten Taimin kalpeaa vatsaa. Hän tuntee lonkkaluun painon ihollaan ja juoksuttaa sormiaan vasten vyötärön kaarta. Ainon tekee mieli suukottaa nukkuvan tytön vatsaa ja lantioluuta, piirtää reiden viiltoarpien raidoittamalle iholle sydämiä.
                             Taimi liikahtaa levottomasti ja haukottelee. Aino tuntee silmät suljettuinakin, kuinka Taimi ojentaa käsivartensa ylös ja venyttää unesta kangistuneita lihaksiaan. Tummahiuksinen tyttö työntää kätensä peiton alle, kiertää sormensa Ainon hiuksiin ja silittää tämän niskaa.

”Arvaa mitä unta mä näin”, Taimin ääni on unisen käheä.
”Se oli jotenkin tosi kummallinen uni, siinä oli sellanen lohdullinen tunnelma vaikka siinä tapahtukin kaikkee ihan kamalaa. Irene makas siinä majassa joka me rakennettiin Nellin huoneeseen, me kaikki istuttiin sen ympärillä. Irene puhu hiljaa ja piti pitkiä taukoja, sen majan seinät oli sellaset ku Manun talossa, lasia ja niiden takaa tuli puiden varjoja jotka kulki kaikkien muiden iholla mut Ireneen ne varjot ei yltäny”, Taimi niiskaisee nenäänsä ja katselee hetken varpaitaan ennen kuin hän jatkaa.
”Se kerto siitä miltä tuntuu tietää kuolevansa, et se on lohdullista ku voi niin huonosti. Sit sen puhe alko sammaltaa, me kaikki itkettiin ja Irene sano että pukeutukaa hautajaisissa valkosiin. Sinne majaan tuli tosi kylmä ja sitten Irene vähän ku nukahti mut me kaikki tiedettiin että se on poissa ja musta tuntu samaan aikaan tosi onnelliselta ja ihan pohjattoman surulliselta.”

Aino kiertää hoikat, muutamien vaaleiden luomien täplittämät käsivartensa Taimin ympärille. Hänen silmänsä kimaltavat kyyneleistä. Hän on itsekin nähnyt unia Irenen kuolemasta, brutaaleja liikenneonnettomuuksia ja hiljaisia, rauhallisia hetkiä jotka päättyvät sairaalan sydänkäyrän kilometrien mittaiseen suoraan. Taimi suutelee Ainon poskea, työntää tämän takkuiset vaaleat hiukset korvan taakse. Juuri kun Aino aikoo sanoa, että uni oli varmasti vain kauhukuvitelmaa tulevaisuudesta, huoneen ovi paiskautuu auki.
Ansa seisoo ovensuussa puhelin kädessään, hänen kasvonsa ovat liidunvalkeat ja kauhistuneet. Ansan silmät vuotavat, hetki on kuin pysähdyskuva – puhelin putoaa kuin hidastetussa filmissä, parin sekunnin järkyttynyt hiljaisuus ei katkea kolahduksesta vaan voimistuu entisestään.

”Nelli soitti. Irene –”
Ansan ei tarvitse edes puhua loppuun. Ainosta tuntuu että maailma pysähtyy, pyörii yhdeksänsataakertaista vauhtia ja pysähtyy jälleen. Hän voi pahoin. Heidän kaikkien piti mennä viikon päästä joulujuhlien jälkeen Nellin luo, katsoa leffoja ja auttaa Ireneä ajattelemaan jotakin muuta kuin sairautta ja seuraavia solumyrkkyjä jotka painavat hänet alas. Aino ei ole varma alkaako hän huutaa, kaikki tuntuu romahtavan. Hän ei osaa edes kuvitella miltä Nellistä tuntuu.

                             Kaikki neljä, Aino, Taimi, Siiri ja Ansa seisovat ovella. Unto pysyy vaiti vaikka he soittavat ovikelloa. Ääni on kova, se kaikuu seinistä ja lattioista. Kello on jo paljon. Ilma on viilennyt reilusti nolla-asteen alapuolelle ja musteinen taivas tuntuu liian onnellisen väriseltä. Kaikki hyvä ja iloinen on liuennut kylmästä värisevän nelikon mielistä. Nellin isä avaa oven, hän on pitkä ja hontelo, hänen poskensa ovat lommolla ja silmät punaiset itkemisestä. Talo on pimeä ja surullinen. Aino ei jaksa välittää siitä etteivät he ole oikeastaan koskaan edes jutelleet, hän kiertää kätensä parransänkisen miehen ympärille. He kaikki halaavat Nellin isää vuorotellen, Siiri sulkee oven eikä kukaan sano sanaakaan. Taimi puristaa Ainon kättä ja Aino tarttuu Siirin käteen, Siiri pitelee Ansaa lähellään ja he hiipivät toisiinsa nojaten Nellin huoneeseen.

Nelli istuu keskellä sänkyä, kuulokkeet hänen korvillaan huudattavat Nirvanaa kovempaa kuin tärykalvojen kuuluisi kestää. Unto makaa kyljellään pää Nellin sylissä. Siiri vetää kuulokkeet tytön korvilta ja työntää surusilmäisen koiravanhuksen kauemmas. Nellin silmät alkavat vuotaa välittömästi, hän ei katso ympärilleen, hän ei pysty. He kaikki kiertävät kätensä Nellin ympärille. Monen, monen ikuisuuden jälkeen he irrottautuvat toisistaan, riisuvat paksut talvitakkinsa sängyn ympärille, potkivat kenkänsä lattialle. Ulko-ovi aukeaa ja käytävästä kuuluu vaimeaa puhetta, naisen ääni ja Nellin isän vaisu nyyhkytys. Aino tunnistaa naisen äänen, ovenraosta näkyy kaistale punaista takkia ja vaaleaa kiharaa, Nellin isän pikkusisko kurkistaa huoneeseen.
”Mä en tiedä mitä mä voin sanoo sulle Nelli. Oon niin kauheen pahoillani”, hän kuiskaa ja kyyneleet virtaavat naisen poskille ja jättävät mustat juovat sieviin kasvoihin.
”Pärjäätkö sä rakas jos mä vien Henrikin pois? Musta tuntuu että sen ois parempi päästä pois kotoa nyt, tuutko sä mukaan vai meetkö jollekin kaverille? Tänne sä et voi jäädä, täällä on liian huono tunnelma nyt”, naisen alahuuli värisee mutta hän pystyy pitämään itsensä jollain tasolla kasassa.

”Me mennään mun luo”, Taimi sanoo ja nyyhkäisee vaimeasti. Nainen nyökkää, arvioi sängyllä kyyhöttäviä tyttöjä joita on liian monta samalla autolla kuljetettavaksi. Hän epäröi hetkisen ovensuussa ja ottaa sitten pari askelta taaksepäin. He kaikki pysyvät vaiti, kuuntelevat kuinka Nellin isä vetää takin ylleen ja iäisyydeltä tuntuvan hiljaisuuden jälkeen ovi aukeaa. Unto nostaa päätään, sen silmät näyttävät kyyneltyneiltä ja koira ulahtaa vaisusti. Aino uskoo että eläin tietää Irenen kuolleen. Kaikki on kamalan epäselvää ja kakofonista. Nelli ei ole maininnut mihin hän kuoli, syöpään vai sytostaattien heikentämänä flunssaan. Kukaan ei kysy koska heidän ei tarvitse tietää. Pala heidän maailmaansa on pudonnut, irtautunut kiinnikkeistään ja vain kellunut syvälle äärettöömyyteen.

Ainon ajatukset katkeavat huutoon. Nellin silmät ovat tyhjät, pysähtyneet; hän tuijottaa kauemmas kuin kukaan heistä muista voi nähdä, ja hän huutaa tukahtuneesti. Nellin äänessä tiivistyy kaikki se tuska, määrittelemätön paino joka moukaroi heidän kaikkien mieliä. Hän huutaa ja ääni nostattaa Ainon ihokarvat pystyyn ja valuttaa hyisiä vilunväreitä jokaista raajaa kohti. Siiri alkaa itkeä. Se jos jokin tekee Ainon lohduttomaksi, heidän oman pienen ja hurjan vahvan Siirinsä näkeminen musertuneena. 
Nelli tarttuu lakanoihin, repii niitä suu ammollaan ja silmät tyhjinä. Ääni kaikuu seinistä kammottavan eläimellisenä ja kovana, se saa Siirin nyyhkyttämään ja painamaan kädet kasvoilleen. Ainon päässä pyörii, kaikki tuntuu menevän pohjattoman epäoikeudenmukaisesti ja väärin. Hän syyttää mielessään Nellin isää ja isän siskoa siitä että he jättivät viisikon tyhjään taloon. Vaikka he kaikki tahtovatkin pitää Nellistä huolta enemmän kuin mitään muuta, tuntuu turvattomalta olla ilman aikuisia tällaisessa tilanteessa. He kaikki nieleksivät itkua, koettavat  viestiä äänettömästi siitä mitä pitäisi tehdä. Taimi tarttuu Nellin hartioihin ja halaa lujasti.

Oranssit katulamppujen valot pyyhkäisevät auton ikkunoita tasaisin väliajoin. Taimi puristaa Ainon kättä, Ansa silittää yhä nyyhkivän Siirin selkää ja Nelli makaa osittain  heidän kaikkien sylissä. Taimin äiti puristaa autonrattia rystyset valkeina ja Aino näkee taustapeilistä hänen poskillaan valuvat kyyneleet ja tiukasti yhteen puristuneet huulet. Auto kääntyy katuvalojen oransseista keiloista soraiselle pihatielle, pysähtyy ja hiljenee. Taimin äiti pitää ulko-ovea auki viisikon kompuroidessa sisään toisiinsa sokeina tukeutuen.

"Mä katoin sellasen leffan jossa yks pikkutyttö laski päiviä itsemurhaansa mut sit joku sen tosi läheinen nainen jäi auton alle eikä se enää halunnukaa kuolla", Nelli nojaa leukaansa koukkuun vedettyihin polviin ja tuijottaa varpaitaan. Kukaan ei ole katsonut kelloa, mutta se on varmasti jo ainakin kaksi aamuyöllä. Taimin huoneessa huudatetaan Nirvanaa eikä Nelli ole sanonut sanaakaan koko iltana ennen tätä. Siiri pakotti yhteistyössä Ansan kanssa Nellin pesemään hampaat ja vaihtamaan puhtaat vaatteet päälle, vanhassa villapaidassa oli sairaalan haju.
"Musta tuntuu samalta. Mä oikeesti aioin tappaa itteni", hän miettii hetken ja painaa kosteat silmänsä kiinni.
"Mä yritin kerran. Otin jotain levyllisiä panadolia mut sit vaan oksensin ja oksensin ja nukuin tosi pitkään", Nelli pyyhkii silmiään ja hänen paljaissa, laihoissa käsivarsissaan punoittavat arvet hehkuvat. Aino on ensimmäinen joka syöksyy halaamaan Nelliä. Hetken kuluttua he kaikki itkevät silmät punaisina toisiinsa nojautuneina, kädet ja jalat solmussa. Aino ei ole varma kauanko he makaavat siinä sykkyrällä, puolittain toistensa sylissä ja surun peitteleminä, mutta jossakin vaiheessa hän nukahtaa.

Aamuaurinko on kalsea, se osoittaa viistot kylmänsokaisevat säteensä suoraan silmiin. Ainon vasen käsi on kyynärtaipeesta alaspäin tunnoton ja hänen kasvonsa ovat painautuneet Nellin kuparisiin hiuksiin. Kaikki muut näyttävät niin levollisilta ja turvatuilta että häneen sattuu. Aino ei tahdo herättää muita, hän pujottelee mahdollisimman huomaamattomasti muiden neljän käsien ja jalkojen ympäriltä huoneen ovelle.

Ainon mielessä pyörii viimeinen lause jonka hän muistaa yöllä kuuleensa. Se saa hänet painumaan kasaan, hengityksen melkein salpautumaan. Nelli ei ole koskaan aiemmin kertonut haluavansa niin tosissaan kuolla, että hän olisi yrittänyt itsemurhaa. Onhan Ainoakin masentanut välillä pitkiäkin aikoja, mutta hän on nähnyt Nellin silvotut kädet ja tyhjät silmät.
"Onneksi jonkun on pakko nyt ottaa Nellistä vastuu ja viedä se johonkin psykologille. Nellin faija varmaan joutuu johonkin katkasuhoitoon jos se ei lakkaa juomasta, toivottavasti Nelli ei joudu mihinkään sijotukseen tai sellaseen paskaan. Irene on kuollu. Mä en kestä mä en kestä mä en kestä", Ainon ajatukset alkavat kiertää ympyrää ja hän löytää itsensä tärisemästä Taimin huoneen ulkopuolelta. Aamu on  varhainen, Taimin vanhemmat sekä Marianne ja Magdalena nukkuvat vielä. Aino nousee seisomaan seinään tukeutuen, hän pelkää että polvet ja mieli pettävät uudelleen.
"Miltähän tuntuu menettää äiti? Tää on helvetin epäreilua, Nellillä menee jo valmiiks huonosti. Haluisin oikeesti vaan ottaa sen kaiken pahan olon siltä hetkeks. Musta tuntuu et mun elämä loppuu tähän vaikka me ei ees oltu kauheen läheisiä Irenen kanssa. Taimikin on menettäny Susannan, sillä on varmaan myös ihan jumalattoman rankkaa ku se palautuu mieleen."

Aino kävelee ympäri taloa juoksuttaen sormiaan seiniä vasten. Hän sivelee pianon kiiltävää kantta, suoristaa olohuoneen maton hapsuja varpaillaan ja kuivaa kyyneleistä märät kasvonsa keittiöpyyhkeeseen,  miettii onkohan surulle omaa tähtikuviota. Tai toivottomuudelle. Aino seisoo Taimin huoneen ovella, katselee neljää maailmasta omiin mielensä unikuviin irtautunutta ystäväänsä tuntien kaiken sen päättymättömän surun omilla kapeilla harteillaan. Ihminen on kroonisesti surullinen, hän päättää ja jää istumaan sängynlaidalle. He kaikki ovat niin kauniita ja niin rikki, että Aino epäilee heidän koskaan pääsevän takaisin jaloilleen.