Lämmin vesi velloo ympärillä kuin
suojaisa syli, pisarat putoavat raskaina väreilevään pintaan ja luovat
ympärilleen laajenevia kehiä. Ansa kiertää kätensä polvien ympärille ja nojaa
vasenta lapaansa viileään kaakeliin. Kylpyamme kasvaa hänen ympärilleen
kohdunomaiseksi turvaksi. Nilkkaan sheivattu viiltohaava levittää ruosteista
punaansa pyörteinä. Se kukkii köynnöksinä veden pintajännitteen särkyessä ja
kiemurtelee kohti valkeita laitoja, maailman reunoja. Ansa varoo osumasta
ammeen laitoihin. Pikkulapsina he istuivat Ainon kanssa ammeessa jalat suorina,
jalkapohjat vastakkain. Identtiset kaksoset saattoivat seurata toistensa
ajatuksia ja liikkua yhtenä hahmona; Aino oli Ansan peilikuva ja toisin päin.
Nyt he tuskin mahtuisivat kylpyyn edes kerälle kiertyneinä ja laitoihin
nojaten.
Ansa antaa hiustensa valua veden alle,
ne levittäytyvät painottomuuteen ja muuttuvat silkkisiksi. Hyvin hoidetut kädet
erottelevat auringonvaalentamat hiukset kolmeen osaan, kokoavat siistille
palmikolle päälaelta yläselälle. Ruumiinlämpöinen vesimassa on kuin toinen
nahka. Hänen ajatuksensa mukailevat vettä, sen helliä liikkeitä iholla. Ajatukset
kulkevat Manun niskan kaarta leukalinjalle, tumman kupariset hiukset valuvat
unisen takkuisina mielikuvan ruskeille silmille. Pojan kädet ovat lämpimät,
sylissä todellinen turva ja huumaava tuoksu. Ansa ei ole varma miten kauan hän uneksii
veden varassa kelluen. Pisarat nipistelevät ihoa kuivuessaan, ympäröivä lämpö
liukuu viileyteen. Pyyhe on pehmeä ja lämpöinen kiertyessään paljaalle
viileälle iholle. Ansa sitoo pyyhkeen turbaaniksi palmikoitujen hiustensa
ympärille ja kietoutuu vaaleanpunaiseen kylpytakkiin. Hän kiskaisee tulpan
kylpyammeen pohjasta ja aukaisee lukitun oven.
Teemu hiipii seinänviertä pörröinen
häntä pystyssä. Se puskee pehmoista päätään Ansan säärtä vasten. Auringonvalo
osuu kissan tuhkanharmaaseen turkkiin raidoittaen sitä sälekaihdinten lävitse.
Hän kaappaa Teemun syliinsä ja kantaa kehräävän kollikissan mukanaan kaksosten
huoneeseen. Ainon sänky on sijaamaton, hän on levittänyt vuoteelleen
päiväpeitteenkin. Ansa istuu sänkynsä laidalle ja tarkastelee huonetta eri
tavoin kuin aiemmin. Hänen puolellaan huonetta julisteet kuvaavat
miesartisteja, muutamia tyttöbändejä ja eri sarjojen näyttelijäkaarteja. Ainon
seinä muodostaa aivan erilaisen kokonaisuuden; vahvoja naisia, kauniita
näyttelijättäriä, pitkiä sääriä ja huulipunia. Ansan mielessä muljahtaa
inhottavasti. Hän ei tahtoisi nähdä kaikkea näin kirkkaasti, analyyttisesti.
Katseet ja hymyt Taimin ja Ainon välillä, pitkät halaukset sekä yhdessä
vietetyt iltapäivät punoutuvat Ansan mielessä vasta nyt loogiseksi ketjuksi.
Hän on pitänyt heitä kahta aina
samanlaisina, toistensa heijastuksina. Huolimatta siitä että viime vuodet ovat
saaneet heidät erkanemaan toisistaan. Aino on aina ollut parempi matemaattisissa
aineissa ja piirtämisessä. Hänen kiinnostuksensa avaruuteen on suunnatonta.
Ansalla taas on enemmän tyylisilmää ja himoliikkujan oireita. Ulkoisesti
kaksoset ovat aina olleet hiusmallia lukuun ottamatta viimeistä piirtoa myöten
identtisiä. Aino on takkuinen, hänen kiharat hiuksensa ulottuvat kapeille
olkapäille ja muita hiuksia astetta vaaleammat otsahiukset tarttuvat
ylikasvaneina silmäripsiin. Ansan hiukset ovat aavistuksen pidemmät,
huomattavasti paremmin hoidetut ja yleensä jollakin tavalla letitetyt.
”Mitä sä teet?”, Aapo kurkistaa
ovensuusta lapsenpyöreät posket pakkasesta punaisina. Pikkuveljen on täytynyt tulla
äskettäin koulusta. Ansa oli niin uppoutunut ajatuksiinsa ettei hän kuullut
edes ulko-oven käyvän.
”Emmä mitään, mietin vaan juttuja”, hän
vastaa hymyillen ja päästää Teemun loikkaamaan valkealle matolle.
”Missä äiti ja Aino on?”, pikkuveli
kysyy.
”Töissä ja Taimilla.”
”Se on nykyään aina Taimilla.”
”Onks ne parhaita kavereita nykyään?”
Ansa toivoo, että he olisivatkin
parhaita kavereita. Taimi ja Aino järkyttävät hänen maailmaansa, tekevät
menneisyydestä ikään kuin kummallista painajaisunta. Väärinymmärrysten raskas
kudos verhoaa koko elinkaarta tarhaiästä tähän päivään.
”Moi, kerkeetkö sä puhua?”, Ansa
henkäisee puhelimeensa sängyllä maaten.
”Joo. Onks kaikki okei?”, Manu vastaa
äänessään huolestunut vivahde.
”On kai, tai en mä tiedä. Tiiän että tää
on tosi tyhmää ku ei mun pitäis suhtautua näin, mut mä vaan tajusin just jotain.”
”Okei, mitä?”
”Olin äsken kylvyssä ja ku tulin meidän
huoneeseen ja pidin Teemua sylissä ja katoin Ainon puolta tästä huoneesta,
tajusin et sen seinä on täynnä pelkkii puolalastomia naisia.”
”Eihän se kai mitään kerro?”
”Se on kokoaika Taimilla. Aapoki on
huomannu sen. Ja ne halailee kokoaika ja hymyilee toisilleen ja kattoo toisiaan
silleen! Mua ahistaa ihan kauheesti,
miks mä en oo huomannu mitää aiemmin? Oonks mä ihan sokee? Musta se vaan tuntuu
ihan väärältä et Aino tykkäis tytöistä”, Ansa tilittää ja painaa kasvonsa
hetkeksi vasten Manun hiuksilta tuoksuvaa tyynyä.
”No niin, oikeestaan se on aika
itsestään selvää, pupu. Mut sun on varmaan vaikeempi hahmottaa tollasta ku se
kuitenki on sun sisko. Joka tapauksessa, Ansa hei, se on kuitenkin vaan Taimi.
Kai se voi tuntuu aluks hiukan oudolta mut parempi kai että Aino tykkää Taimista
ku vaikka jostain limasesta liikkamaikasta.”
”Mut eiks se susta oo aika väärin?”
”Ai se että sun kaksoissisko on ihastunu
Taimiin?”, Manu selvästi hymyilee puhelimen toisessa päässä.
”No niin! Sä saat mut kuulostamaan ihan
urpolta. Tää on vaan ihan väärin. Tai niinku ihan vinksahtanutta. En mä oo
koskaan edes ajatellut että Aino vois olla jotain muuta ku… no kai sä tiiät.
Normaali.”
”Ansa kulta, ei se oo yhtään sen
vähempää normaali ku mä tai sä vaikka se tykkääki tytöistä. Tai tytöstä.”
”No niin kai. Mut mulla on silti ihan
outo olo”, Ansa marisee ja heiluttelee jalkojaan ilmassa.
”Kyllä sä totut siihen. Sitä paitsi
eihän me voida tietää onko niillä kahdella mitään juttua oikeestaan.”
”Okei sä oot oikeessa. Tykkään susta tosi
paljon. Pusuja”, Ansa hymyilee.
”Mäkin susta, pupu. Nähään huomenna.”
”Moi”, hän lopettaa puhelun ja jättää
kännykän lojumaan tyynyn viereen.
Kahvilan seinille on aseteltu
lyijykynäpiirroksia kissanpennuista. Pienet pyöreät pöydät keikkuvat mikä
mihinkin suuntaan ja vitriinin takana seisovat leivokset houkuttelevat
asiakkaita. Ansa asettelee takkinsa tuolinselälle ja laskee säröreunaiset
teemukit keskelle ikkunan edessä notkuvaa pöytää. Tassilla on kaksi
kermavaahtotäytteistä leivosta. Ansa pyörittelee päätä kiertävän
ranskanlettinsä siistiä punosta sormissaan. Hänen kapeita vyötäisiään verhoaa
ihan liian iso Ramones-paita ja mustissa sukkahousuissa on hurjan monta
silmäpakoa. Viininpunaisten maihareiden nauhat ovat auki. Nelli astuu sisään
kahvilan ovesta posket punaisina, kiristyvä pakkanen tavoittelee kohta
kahtakymmentäviittä astetta.
Nelli vilauttaa takkinsa uumenista
minigrip-pussia, johon on kääritty muutama valmis jointti. Torstai-iltapäivä on
unelias, he istuvat pöydässä katselemassa harvoja ohikulkijoita. Nellin hiukset
ovat hohtavan kupariset ja pörröiset. Hän on yhtä laiha kuin nuoret ballerinat.
Oikeastaan Nelli harrastikin balettia nelivuotiaasta siihen saakka, että Irene
sairastui ensimmäisen kerran. Hänen vartalonsa on jokaista kalpeaihoista
millimetriä myöten ihanteiden mukainen. Silti Nelli kieltäytyy ottamasta
suupalaakaan kermaisesta leivoksesta, teemukin hän juo puolilleen ilman maitoa
tai sokeria. Ansa ei voi olla miettimättä, miten vaikeaa Nellillä on. He
vaikenevat aiheesta, karttelevat sitä hienovaraisesti ja hymyillen.
”Mikä Manun osote olikaan?”, Nelli
kertaa nojaten luisia kyynärpäitään huonosti lakattuun pöytään.
”Mikaelinkatu seitsemäntoista”, Ansa
vastaa ja kurottaa kätensä Nellin hiuksiin, joita hän pörröttää nauraen.
”Sä oot niin söpö”, hän tokaisee.
”No en todellakaan ole. Ketkä kaikki
sinne tulee huomenna?”
”Siiri, Aino, Taimi, sä, mä, tietenkin
Manu, Otso ja ehkä Emil.”
”Okei. Mun pitää varmaan lähtee nyt,
porukat tulee mummolasta ja lupasin kattoo äidin kanssa elokuvia. Nähään
huomenna koulussa”, Nelli hymyilee ja pukee parkatakin ylleen. Ansakin vetää
takin päälleen ja kietoo kaulaansa hiekanvärisen neulehuivin. Kello oven yllä
kilahtaa heidän astuessaan ulos. Lumi narskuu maihinnousukenkien alla, Ansa
tarttuu Nellin käteen ja risteyksessä, jossa he kääntyvät eri suuntiin, hän
kaappaa Nellin karhunhalaukseen.
”Pärjääthän sä?”
”Tietty”, Nelli on hyvä hymyilemään
vaikka häneen sattuu.
Kotona äiti istuu keittiön korkealla
baarijakkaralla ja kirjoittaa vanhalla kaunolla epäselviä muistiinpanoja
monimutkaisiin kaaviokuviin. Aapo mököttää huoneessaan, koska hänellä on viikon
pelikielto – luokanopettaja soitti äidille ja kertoi Aapon pelanneen useampana
päivänä lumisotaa ja vuorenvalloitusta koulun pihalla. Ansaa ärsyttää opettajan
nipotus, kyllä hekin alakouluikäisinä paiskoivat toisiaan lumipalloilla ja
painivat pulkkamäessä. Hän ei kuitenkaan viitsi kommentoida opettajakunnan tai
äitinsä kasvatusmetodeja. Ovathan hän ja Ainokin kasvaneet ihan hyviksi
ihmiseksi samojen valvovien silmien alla. Vaikka he eivät olekaan toistensa
täydellisiä peilikuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti