Luku 5: Nelli

Jouluvalot kiertävät mintunvihreään tapettiin verhottua seinää köynnöksenä, pikkuruinen musta liitutaulu notkuu raskaana kapean naulansa varassa. Sängyllä musta peitto ja kirjoituspöytä täynnä ruutuvihkoihin rustattuja huonoja biisinaihioita, nuottipapereita ja sarjakuvia. Nurkassa lojuu akustinen kitara. Nellin huone on aina vähän sotkussa, vaatekaappia myöten. Pitsiset hameet ja koruttomat mustat pitkähihaiset tulvivat hyökyaaltona peilipintaisten kaapinovien välistä. Nelli makaa selällään sängyllä ja tuijottaa kattoon ripustettuja origamikurkia ja unisieppareita. Hän ei koskaan muista uniaan, ehkä ikivanhat intiaanikapineet oikeasti toimivat ja imevät absurdin ahdistavat unikuvat itseensä.

Unto haukkuu ulkoaitauksessaan oravia tai naapurin kissaa. Nelli on nykyään paljon yksin kotona. Talo on kylmä ja hiljainen, vaaleat lattiat puujäljitelmää nostattavat ihokarvat pystyyn. Putket naksuvat ja kohisevat. Pelottavia ääniä ja päätä pakottavaa hiljaisuutta ei ole ennen huomannut. Nyt ne tekevät hulluksi. Ne ärsyttävät, itkettävät, vaivuttavat turtaan uneliaisuuteen. Nelli ei osaa enää itkeä. Äiti on kamalan sairas ja käy yhtenään sairaalassa. Hän viipyy päiväkausia ja kotona ollessaan makaa kalpeana lakanoiden välissä. Isän ryhti on huono ja askel laahaava, Nelli pelkää että kohta kaikki romahtaa taas.

Viimeksi kun Irene sairastui, ei mennyt aikaakaan että isä nukkui sohvalla eikä ajanut partaansa. Hän haisi vanhalle viinalle ja tunkkaiselle. Nellin ollessa pieni he asuivat äidin kanssa kaksi onnellista kesäviikkoa mummolassa. Jälkeenpäin ajatellen äiti ei ollut kovin onnellinen, oikeastaan täysin murtunut. Nelli oli korkeintaan kuuden vanha ja osasi muuttaa valtavan pihan kukkivat omenapuut ja vastaleikatun nurmikon halutessaan vaikka valtameriksi tai kuninkaanlinnan sisäpihoiksi. Kun he tulivat takaisin kotiin, isä ei enää maannut päiväkausia sohvalla palautuspullojen ympäröimänä. Jokin oli korjaantunut heidän välillään.

Alkoholisti, Nelli oli oppinut sanan jo pienenä. Koukku ja katkaisu eivät olleet ainoastaan käsityöluokan termejä kuten muille alaluokan tytöille. Hän näki elämän toisen, varjoisen puolen jo pikkulapsena. Elämä vaaleanpunaisten puuseinien sisällä ei jonakin iltana enää ollutkaan vain häntäänsä jahtaava iso koira ja kuumaan kaakaoon sulatettuja vaahtokarkkeja. Satunnainen päivä kauan sitten muutti kaiken. Mitään normaalista poikkeavaa ei tapahtunut. Nelli vain oivalsi, että isä oli heikko. Ei paha tai sairas, kuten aikuiset usein tuntuivat väittävän keskusteluhuoneissa, isojen pöytien takana istuen. Hän ymmärsi, että ei ole ainoastaan mustaa ja valkoista vaan lukemattomia sävyjä ja vivahteita niiden välillä.

Iltapäivä valuu hiljalleen musteiseen yöhön, jota harvat tähdet äärettömyydessä kelluen täplittävät. Pihatielle kaartava perheauto saa Unton haukkumaan onnesta seonneena. Nelli on maannut tuntikausia aloillaan. Koko talo huoneen ulkopuolella on kamalan siisti, lähestulkoon steriili. Hän toivoo, ettei olisi ainoa lapsi. Ehkä olisi helpompaa kannatella arkea ja omia ja muiden ongelmia tietäen, että seinän takana joku toinen ui samoissa, syvissä vesissä. Talo ei enää elä ihmisten mukana, se on väsähtänyt Irenen jouduttua taas sairaalaan. Ulko-ovi narahtaa laiskasti, koiran heiluva häntä piiskaa seiniä. Kahdet askeleet, isän ja äidin, kulkevat hitaasti ja lempeästi. Ikään kuin hiipien, kuvitellen että oven takana vuodet ovat vierähtäneet taaksepäin ja Nelli on yhä punaposkinen, hymysuinen pikkutyttö pastellinvärisiä unia nähden.

Nukahtaminen kestää tuntikausia. Hän tiedostaa ihan liian selkeästi tyhjyyden ranteessaan, kipu on hiipunut hermojen ulottumattomiin. Vellova ahdistus ottaa vallan väsymyksestä ja lopulta Nelli luovuttaa, nousee sängyltä ja hiipii vessaan. Valo on kirkas ja särkee silmiä. Terä on pieni, kapea ja taipuu naurettavan helposti. Se repii käteen isoja railoja, syviä ja vuotavia. Nelli vuodattaa syvää punaa altaaseen. Se ei tunnu miltään, sattuu mutta ei helpota. Hänellä on yhtä tyhjä ja paha olo kuin noustessaan, kun verinen terä on roskiksessa, vessan valot pimennetty ja käsi piilossa hihan alla.

Uni tulee hiipien, tuo mukanaan valoja ja varjoja. Valoa heitettynä harmaata asfalttia kiitävän auton kyljelle, mustan törmäys kirkkauteen kuin sukeltaisi tummaan veteen. Öinen syli rikkoutuu säpäleiksi ja mielipuoliset kuviot syntyvät ja hajoavat uudelleen ja uudelleen herätyskellon ääneen.

Isä kulkee yhtä lysyssä kuin Nelli. Syöpäsolukko äidin elimistössä leviää heidän mielensä verkostoihin, onnellisuuden ja ilon säikeet turtuvat ja saavat olkapäät painumaan kasaan. Hän vie Nellin kouluun, lumi muuttuu lämpötilanvaihdosten mukana loskasta vedeksi ja peilijääksi ja lumeksi ja Nelli joutuu kahlaamaan tiensä parkkipaikalta välituntipihan poikki musiikinluokan aamuhämärään.

Stemmat ovat helppoja, ne oppii parissa minuutissa. Samaa melodiaa toistetaan uneliaisuuteen saakka. Nelli silittelee kitaran naarmuista kylkeä ja kaikukopan koristereunaa. Nylonkielet ovat niin löysät, että sävelkorvaa särkee. Hän ei ole soittanut kunnolla aikoihin, kokeillut mitään uutta.

”Musta tuntuu että Emil on ihastunu muhun”, Siiri supisee Nellin korvaan ennen kolmannen tunnin alkua.

”Älä?”, hän kysyy silmät suurina. Emil on Manun kaveri, rastatukkainen rumpalipoika. Nelli on aina pitänyt Emilistä. He ovat kummatkin musiikin valinnaiskurssin vähemmistöä, niitä jotka oikeasti osaavat soittaa. Juuri kun Siiri on jatkamassa analyysiaan rumpalin tunteista, matikanopettaja ilmestyy nurkan takaa.

Opettajalla on niin tiukka nuttura, että sen huhutaan pitävän rypyttömiä kasvoja kireinä. Dramaattinen silmämeikki hukkuu neliskulmaisten lasien taakse ja huulipunaa on yhtä paljon hampaissa kuin huulissa. Siiri rysähtää istumaan Nellin viereen ja Manu sekä Emil rantautuvat viereisiin penkkeihin.

”Hei tytöt, lähettekö syömään meiän ja Ansan kanssa koulun jälkeen?”, Manu kaivaa repustaan tekemättömiä matikanläksyjä ja vilkaisee vähäpuheista Emiliä.

”Mä voin”, Siiri vastaa silmät sädehtien ehkä vähän liiankin innokkaasti.

”Mun pitää mennä kotiin”, Nelli mutisee ja tekeytyy keskittyvänsä taululle merkittyihin oikeisiin vastauksiin. Siiri vuoroin nurisee Nellille koko matikan kaksoistunnin siitä, ettei tämä suostu lähtemään ulos viettämään aikaa, vuoroin melkein hihkuu ääneen päästessään syömään Emilin kanssa. Manu ja Ansa ovat sivuseikka.

Loppupäivä kulkee kammottavan hitaasti, mutta silti koulupäivän lopussa tuntuu kuin tunnit olisivat vilahtaneet hetkessä ohi. Nälkä riipii Nellin vatsaa ja hän lainaa Siirille kympin setelin pizzaan. Pakko päästä mintunvihreiden seinien väliin makaamaan horrokseen, paeta todellisuutta ja ruuanhimoa puoliuniseen epätodellisuuteen. Nelli ei kestä katsoa peiliin käveltyään kolme kilometriä kotiin, hän ei yksinkertaisesti voi syödä. Muut näkevät alipainoa ja kylkiluita, hän itse joka puolelta pursuavaa rasvaa ja punaista ihoa. Hänellä on kamala olo, johon unikaan ei enää auta. Kaikkea ei voi paeta päänsä sisään.

Raamattupaperinohut sätkäpaperi liimautuu sylkisenä huuliin. Haju on kuvottavan imelä. Nelli nojaa luisia kyynärpäitään ikkunan raamiin, jonka valkea maali hilseilee pakkasessa. Tuhka varisee loskaiseen hankeen. Hän polttaa puoli jointtia ja säilöö loput teräsrasiaan, piiloon partaterän ja tupakansytyttimen ja muutaman savukkeen joukkoon. Hyvä olo huokuu jossain vastapäisellä seinällä, epäröi tuloaan mutta lopulta saa naurun kumpuamaan mahanpohjasta ja silmät kiiltämään onnellista päihtynyttä punaa. Nelli makaa sängyllä ja tuntee kuinka silmäripset kasvavat humisten, taipuvat ristiin ja kiertyvät raskaiksi solmuiksi joista tihkuu pulleita pyöreitä valtamerenkappaleita.

Keittiön kaapit ovat niin puhtaat ja kiiltävät, että Nellin nälästä himokkaat silmät peilautuvat identtisinä takaisin silmäteriin. Hetken hän on ihan varma että pikkuruinen mini-Nelli kapuaa ulos haalean peilikuvan mustuaisista ja sukeltaa hänen pupilleihinsa. Pieni minä ui kalvon läpi ja jää asumaan kalloluun sisäpuolelle. Nelli kiskoo kaapinovet auki ja tyhjentää sisällön arkkupakastimen kannelle. Hän istuu oranssilla jakkaralla ja kuulee aivan uudenlaista musiikkia päässään, syö syö syö.

Nelli ei ole syönyt enempää kuin kolmesataa kaloria aterialla kuukausiin. Nyt hän juo monta mehutölkillistä ja pullollisen kirsikkakokista ja syö kaiken minkä löytää. Miten häneltä on ennen jäänyt huomaamatta, kuinka rapeita paahtoleipien reunat ovat, kuuma sula voi valuu tajunnan läpi ja tomaatinsiemenet muodostavat aivan uusia todellisuuksia juuri oikeiden leipien välissä nautittuina? Jokainen haukkaus, puraisu, syljen erittymä on kuin musiikkia. Jauhavat leukaluut, nielun toiminta. Repeytyvät kirkkaat ja kiiltävät käärepaperit herättävät yltyvää kiihkoa.

Nelli on kamalan onnellinen, kamalan täynnä ruokaa ja rakkautta. Hän makaa kylpyammeessa ja antaa happosateen vuotaa päälleen juustoraastimen reikien läpi suihkuten. Tulikuuma vesi polttaa ihoon reikiä kuin tupakka. Hän sulkee hanan ja on varma, että kaikki tulee kääntymään hyväksi. Kaikkialla soi onnellinen värikäs musiikki ja Nelli nukahtaa kirkkaaseen lämpöön, täyteen kylpyammeeseen vaatteet päällä.