Luku 4: Aino

Paperille hahmottuu epämääräinen kasa toisiinsa ihan väärällä tavalla sulautuvia käsiä ja aaltoilevaa hiusmerta. Aino ei ole aikoihin tuntenut näin väkevää ärtymystä. Hän nojaa oranssiin vasikannahkaan verhoutuneen sohvan selkänojaan ja potkaisee sohvapöydän jalkaa. Lasimaljakko, jossa hailakanpunaiset ruusunnuput uinuvat vesikohdussaan, horjahtaa ja jää keinumaan aloillaan. Piirustus on ruma. Sormet taipuvat vinksahtaneiksi ulokkeiksi ja kasvot muistuttavat jotain etäisesti tuttua, mutta Aino ei saa mieleensä mitä tai ketä.

Jo parin viikon ajan Siirin bileiden jälkeen Aino on ollut jopa kotonaan kolmas pyörä. Tai viides. Manu on Ansan ensimmäinen poikaystävä sitten esikouluiän ja yleensä etäinen ja kiireinen äiti on tykästynyt häneen. Manu siivoaa, tekee ruokaa ja auttaa Aapoa läksyissä. Ainosta tuntuu, että hänet on suljettu tämän kummallisen uusioperheen ulkopuolelle.

Äidillä ei ole ollut miesystäviä avioeron jälkeen, vuosikausiin, ja Manu on tullut tuuraamaan isähahmoa ja miestä taloon. Kaikilla tuntuu olevan rooli tässä uudessa leikissä, kaikilla muilla paitsi Ainolla. Hän istuu olohuoneessa toista tuntia koulun loppumisen jälkeen, Ansa ja Manu ovat lukittautuneet kaksosten huoneeseen. Ihan kuin hän muutenkaan haluaisi heidän seuraansa.

Aino on piirtänyt niin kauan kuin hän jaksaa muistaa. Ansakin piirtää, mutta Aino on parempi. Hän keskittyy samalla sekä yksityiskohtiin että kokonaisuuteen eikä tällaista tilannetta ole syntynyt vuosikausiin. Ärtymys pyörii mielessä kuin piirileikki, viskelee tunnetta nostattavia välikommentteja kuumana käyvien ajatusten väliin. Piirtäminen on ainoa keino purkaa tunteita, mutta nyt sekään ei jostain syystä onnistu. Aino nousee seisomaan ja marssii heidän huoneensa ovelle. Valkean oven ulkopuolella on vanhalla kaunolla kirjoitettu vanerikyltti, johon on maalattu heidän nimensä vaaleanpunaisena ja turkoosina virtana. Koputuksen jälkeen hiljaisuus on tiiviimpää ja kestää kauan ennen kuin ovi aukeaa.

Manu makaa sängyllä hiukset tavallistakin pörröisempinä, posket punaisina ja leveästi hymyillen. Ansa vaikuttaa tavanomaisen ylimieliseltä päästäessään hänet sisään huoneeseen. Siitä lähtien, kun Ansa ja Manu olivat alkaneet tekstailla ja sopineet elokuvatreffit, Aino on saanut osakseen lähinnä katseita nenänvartta pitkin ja piikittelyä. Tilanne tuntuu kamalan epäoikeudenmukaiselta. Sinä iltana, kun he olivat olleet vielä kahden ja nukahtaneet käsikkäin omiin kissanpennunpehmeisiin haaveisiinsa, jokin oli ollut toisin. Nyt Ainosta tuntui kuin se viimeinenkin hiuksenhieno yhteisymmärrys heidän väliltään olisi kuollut – tai alkanut elää omaa elämäänsä Ansan ja Manun välillä.

Yhtäkkiä häntä alkaa itkettää kamalasti. Hän seisoo keskellä valkeaa karvalankamattoa ja kahden silmäparin katseet porautuvat häneen. Aino ei tahdo häiritä, tai ainakaan ei haluaisi tahtoa. Katse osuu ikkunalautaan, jolle Manu on lahjoittanut jo kourallisen uusia kaktuksia. Aino penkoo vaatekaapistaan collegehousut ja hupparin. Ehkä ajatukset selkeytyvät vähän, jos hän teeskentelee juoksevansa, oikeasti vain liukastelee peilijäällä hölkäten hengästyneenä.

Parin jäisen kilometrin jälkeen askel alkaa keventyä, kylki ei enää pistele ja hengitys kulkee paremmin. Aino pakeni kysymyksiä kylpyhuoneeseen ja paiskasi vielä ulko-oven perässään mielenosoituksellisen lujaa. Vaikka hän tietääkin käyttäytyvänsä hirveän lapsellisesti, tuntuu hyvältä kohdistaa kateelliset tunteenpurkauksensa noihin kahteen.

Nyt kun mielessä on tilaa muillekin ajatuksille kuin kylkeä vihlovalle kivulle ja Ansalle, alkavat päässä heti ensimmäiseksi muiden ongelmat. Nelliltä meni aika kauan kertoa heille kaikille Irenen sairauden uusiutumisesta. Siiri osaa tukea varmasti parhaiten, onhan hän verbaalisesti niin lahjakas. Kirjaviisas. Taimi on menettänyt kaksi vuotta vanhemman isosiskonsa, ja vaikka siitä on vuosia eikä hän edes muista Susannaa, on tilanne varmaan vähän samantapainen. Hänellä itsellään ja Ansalla ei ole mitään kosketuspintaa syöpäsairauteen. Sen Aino kuitenkin tietää, että vaikka Irene onkin vahva nainen, syövän uusiutuminen syö koko perhettä ja jokaista yksilönä aivan valtavasti.

Liukasteltuaan puoleenväliin kuuden kilometrin lenkkiään Ainon ajatukset siirtyvät Nellistä Taimiin. He eivät ole jutelleet kahdestaan oikeastaan ollenkaan bileiden jälkeen, vaikka siitä on kulunut jo pari viikkoa. He olivat kummatkin humalassa, mutta Aino huomaa ajatustensa liukuvan tavallista huomattavasti useammin Taimiin. Tämän iloisenkuplivaan nauruun, takkuiseen kiharapilveen ja syvänvihreisiin silmiin. Hänen sydämensä tuplaa lyöntinsä Taimin seurassa.

Aino jää nojaamaan huurteisen kaarnan peittelemään männynrunkoon henkeään haukkoen. Hänen vaaleat, pörröiset hiuksensa kihartuvat silmille, otsatukka työntyy ripsien yli. Sydän takoo hurjana kylkiä vasten. Oivallus kylmää selkäpiitä. Eihän hän ole ollut ihastunut melkein koskaan aiemmin. Joten miksi juuri Taimi? Aino putoaa polvilleen hankeen.

Hän ei ole oikeastaan koskaan ajatellut omaa seksuaalisuuttaan, ei ennen Manua ja Ansaa. Ainolle on itsestään selvää, että ihmiset ihastuvat saman sukupuolen edustajiin siinä missä vastakkaisenkin, mutta tilanne on puistattava. Ei ihmisten pitäisi noin vain tajuta rauhanomaisella hölkkälenkillä olevansa ihastuneita hyvään ystäväänsä.

Nellin talo on hailakan vaaleanpunaista vaakapuuseinää keskellä keltatäpläistä hankea. Unto-niminen ikivanha kultainennoutaja haukahtaa jyrähtäen aitauksestaan, kun Aino kävelee kuistin ylitse soittamaan ovikelloa. Ikkunat ovat pimeinä, joulukynttelikköjä ei ole, ja kestää kauan, että ovi aukeaa. Nellillä on yllään laimeanvihreä pitsihame ja musta pitkähihainen. He halaavat toisiaan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Unto jää haukahtelemaan tyhjälle pihalle, kun tytöt siirtyvät keittiöön valmistamaan teetä.

”Vanno ettet kerro kenellekään”, Aino hymyilee leveän pirttipöydän toiselta puolen. He ovat kaksin talossa, Nelli ei viihdy sairaalassa. Hän vannoo.

”Musta tuntuu että mä oon ihastunu.”

”Eikä! Keneen, kerro kerro kerro!” Nelli melkein innostuu pomppimaan ympäri ruokailuhuonetta. Käytöksestä ei kyllä osaisi yhtään aavistaa, kuinka alavireinen hän yleensä on. Ainoa naurattaa.

”Noku se vähän niinku on ongelma... Taimiin.”

Keltaisessa muumimukissa Pikku Myy leijailee sateenvarjon varassa. Nelli pakkosyöttää Ainolle ylihintaisia englantilaisia pikkuleipiä ja he tyhjentävät monta kupillista makeaa mustaa teetä. Ainolla on paljon parempi olo kun hän on puhunut jonkun kanssa. Joskus Nelli vaikuttaa niin vahvalta, että on vaikeaa muistaa miten vaikeaa tällä on. Kun ilta alkaa tiivistyä sankaksi hämäräksi ja ajovalot leikkaavat pimeään kirkasta vanaa auton kaartaessa pihatielle, Aino vetää lenkkarit jalkaansa ja vilkuttaa takaisin ikkunassa hymyilevälle Nellille.

Kotiin päästyään Aino sulkeutuu ikuisuuden mittaiseen kuumaan suihkuun. Kun hän istuu olohuoneessa syömässä Manun kokkaamaa ruokaa, kaikki tuntuu paljon paremmalta. Ikään kuin raskas paino olisi nostettu harteilta. Rumassa piirroksessa on ilmiselvästi Taimi, eikä siinä sittenkään ole mitään rumaa.