Luku 1: Taimi

”...kokevat tarvetta oksentaa aina heti ruokailun jälkeen. Bulimia nervosa eli ahmimishäiriö on yksi tunnetuimpia ja tutkituimpia syömishäiriöitä, joka luokitellaan mielenterveydellisiin ongelmiin”, terveystiedonopettaja lukee monotonisella äänellä suoraan piirtoheitinkalvolta. Luokka uinuu huonoryhtisenä, horrokseen vaipuneena kaksikymmenpäisenä joukkona. Yksikään käsi ei jaksa nousta raapustamaan muistiinpanoja itsestään selvistä asioista. Taimi nojaa kyynärpäätään pulpetin kanteen ja puhaltaa silmät utuisina ja punertavina tummanruskeaa kiharaa pisamaisten kasvonsa edestä. Silmät vuotavat aamuisin joka kerta vaikka hän on oksentanut jo kuukausikaupalla.

Opettaja kyllästyy lammasmaiseen yleisöönsä ja päästää ysi een valumaan välitunnille muutamaa minuuttia aiemmin päästäkseen latkimaan kylmennyttä kahvia opettajanhuoneeseen. Taimi työntää kirjat, joita ei avannut koko tunnin aikana, takaisin voikukkakuvioiseen kangaskassiinsa. Viininpunaisten tennareiden solmut aukeilevat tytön maleksiessa harmaalattiaista käytävää kohti lumen valkaisemaa välituntipihaa. Vasta ensimmäinen tunti tuskastuttavaa arkista päivää on kulunut ja kuolemanväsymys painaa jo nyt silmäluomia. Hän kiskoo neulotun pipon paremmin päähänsä ja pujahtaa apaattisena muiden mukana kulkevan ihmisvirran joukosta vessakoppiin.

Taimi on vähän pettynyt, kun Ainoa ei näkynyt ensimmäisellä oppitunnilla. Tyttö koettaa karistaa ajatuksen nopeasti päästään. Olihan Ainon identtinen kaksoissisar Ansa, joka myös on Taimin hyvä kaveri, kuitenkin tunnilla suoraselkäisenä hihittelemässä raitapaitansa hihaan tekstiviesteilleen.

Aiemmin hänen katseensa oli hakeutunut vaistomaisesti kahden pulpetin päässä istuvaan Otsoon, tämän niskassa kihartuviin tummanvaaleisiin suortuviin ja lapaluiden välistä ryppyisen paidan kankaaseen. Nyt Otso on vain yksi osa rattaistoa, ajatus jostain muusta täyttää puuttuvan palasen Taimissa. Ajatus kuvottaa tyttöä iskeytyessään aamu-uniseen tajuntaan kuin nyrkinisku palleaan. Taimin ei tarvitse edes ajatella sisäelimiä, paha olo nousee vatsahappoina ja jo kerran oksennettuina paahtoleivänpalasina poskien taakse ja siitä valkealle posliinille.

Sormet vapisevat vähän ja silmät punoittavat entisestään Taimin etsiytyessä lumisella pihalla seisovan kolmikon luo. Siiri on äänessä, Siiri on melkein aina äänessä. Lyhyen tytön poskilla hehkuu vieno puna pakkasta ja ärtymystä.

”On oikeesti vitun epäreilua ottaa pisteitä jostain vajaasta taivutusmuodosta, hei haloo se oli vaan yks sana ja ilman sitä vitun virhettä mä oisin varmaan päässy läpi”, Siiri keuhkoaa. Ansa laskee harmaaseen sormikkaaseen piiloutuneen pitkäsormisen kätensä mustatukkaisen Siirin hartialle ja hymyilee sovittelevasti. Ansalla on armeijan ylijäämäparka ja jaloissaan maiharit.

”Me saatiin ruotsin sanakokeet”, Nelli hymyilee Ansan takaa viitaten Siirin paasaukseen ja räpyttelee silmäripsiään bambinkatseen edessä. Ylikasvanut vaalean kuparinen otsatukka takertuu mustaamattomiin ripsiin. Siiri jatkaa ylitsevuotavaa kirosanojen tulvaansa ja uhkaa väsäävänsä seuraaviin kokeisiin takuuvarmat lunttilaput. Taimi työntää sormet villapaidan hihoihin ja katselee ympärilleen hiukan eksyneen näköisenä. Taivas on matala ja surullisenharmaa ilman yhtään vivahdusta uniseen vaaleanpunaan tai vanilijankeltaiseen.

Päivä valuu lohduttoman hitaasti kohti kiintopistettä koulun lopussa. Matikantunnilla Otso työntää kätensä Taimin osittain rastoittuneiseen takkuiseen kiharapilveen eikä ele saa sydäntä hakkaamaan hengenvaarallista tahtia tai edes poskia korventumaan joulunpunaisina. Sen sijaan hän tuntee olonsa pohjattoman ahdistuneeksi, kun Ainon pehmeä hymy vilahtaa mielen sopukoista.

Lumi natisee viininpunaisten tennareiden alla Taimin kävellessä metsäpolun laitaa kohti pienen kaupungin omakotitalolähiötä. Talot näyttävät kaikki samalta vähän eri väreissä. Taimin koti on lämpöisenkeltainen puutalo, jonka pihatiellä postilaatikko kallistuu päivä päivältä enemmän taaksepäin nietosten painamana. Vara-avain on piilotettu ilmiselvästi ovimaton alle ja talo huokuu yksinäistä pimeyttä, jota vain joulukyntteliköt ikkunoilla valaisevat.

Taimi riisuu kengät siistiin riviin vasten seinää ja heittää pipon hattuhyllylle. Takki putoaa naulastaan heti kun tyttö astuu kynnyksen yli. Kellon viisarit kiertävät laiskasti kohti kolmea, kukaan ei ole tulossa moneen tuntiin. Taimi nostaa kirjahyllystä keltakantisen Imperiumin vastaiskun ja pudottaa mustan vinyylikiekon paikalleen neulan alle. Afrikka on sarvikuonojen maa. Musiikki saa kyynelkanavat avautumaan, silmät valuvat ja takkutukkainen tyttö kaivautuu nyyhkyttäen sohvannurkkaan tilkkutäkki ympärillään.

”On kamalaa itkeä muiden ongelmille”, hän miettii ja painaa lyhyet kynnet vasten laastaroituja ranteitaan.

”Kai mulla on asiat niin hyvin että voin olla surullinen vaan muiden puolesta”, mielessä vellovat kuvat Nellin ja Ainon ranteista, joita syvät railot kirjovat. Nellin äidistä sairaalavuoteella, uupuneena ja silti hymyilevänä, iho mustelmien täplittämänä. Siiri on niin vankkumattoman itsevarma, ettei kukaan ulkopuolinen osaa kuvitellakaan kuinka hukassa Nirvanaa kuunteleva rääväsuu voi olla. Ansa huolehtii niin paljon muista, ettei edes muista aina syödä tai nukkua.

Taimi pyyhkii silmänsä ja nenänsä täkkiin ja kömpii seisomaan. Musiikki on lujaa ja tuo mieleen syksyiset illat Nellin huoneeseen rakennetussa majassa vedenkeittimen, valtavan teekokoelman ja pakastepullan kanssa. Salaseura kvintetto fem, viiden samanikäisen itseensä hukkuneen tytön lauma. Vaikka noista illoista ei ole kuin muutama viikko, Taimi tuntee kaipaavansa jouluvaloin kirkastettuun punahehkuiseen piilopaikkaan enemmän kuin mihinkään ikinä ennen.

Eppu Normaali vaikenee ja Taimi laskee sormensa kiiltävän pianon koskettimille. Hän sulkee silmänsä ja antaa sormiensa kulkea surun soittamia mustia enää edes tarkoittamatta valkoisia. Ajatuksissa harhailevat kasvot, mustalla lakatut kynnet, syömäpuikoilla suihkun jälkeen kiharretut hiukset. Astrofysiikkaa käsittelevä keltakantinen kirja. Naurava katse, itkevä katse, identtiset kloonisilmät joissa hehkuu jotain enemmän kuin niissä toisissa samanlaisissa. Sormet kulkevat koskettimilla luonnostaan, Taimi soittaa syvimpiä ajatuksiaan kuin varjelluimpia salaisuuksia kuiskaillen, peläten että reuna saattaa murtua ja viedä kaiken mukanaan.