Luku 3: Siiri

  

Paha olo nostattaa heti aamulla kitkeriä vatsahappoja suuhun. Siiri makaa mustavalkoisissa norsulakanoissa ja puristaa peittoa rystyset vaaleina. Hän ei avaa silmiään vaan koettaa kuvitella itsensä vaalealle sannalle meren rantaan, sileäksi pyöristyneille kallioille uittamaan varpaitaan kirkkaaseen veteen. Vatsaa kiertää ja päähän sattuu, Siiristä tuntuu kuin hän vyöryisi hallitsemattomasti kohti maailmanlopun suuruista sokaisevaa kipua.

”Mä en enää ikinä juo”, hän vannoo kuiskaten. Joku nauraa ja Siiri säikähtää melkein kuollakseen. Mustatukkainen tyttö räväyttää silmänsä auki ja valo tuntuu repivän sarveiskalvoja rikki. Taimin hymyilevät kalpeat kasvot ilmestyvät verestävään näkökenttään.  Siiri on ihan varma että maailma on yön aikana kallistunut vähän liikaa, notkahtanut akselinsa varasta ja alkanut pyöriä kolminkertaista vauhtia.

Siiri löytää Taimin huoneestaan selailemasta vanhoja Demi-lehtiä käytyään puolen tunnin suihkussa. Tyttöjenlehdet ovat yksi Siirin synkimpiä salaisuuksia. Hän ei ikinä myöntäisi istuvansa tylsiä arki-iltoja sohvannurkassa syömässä karkkia ja lukemassa vinkkejä poikaystävän metsästykseen ja hiusten palmikoimiseen kymmenellä eri tavalla. Siiri lukee paljon, mutta huoneeseen kasautuneet kirjapinot koostuvat lähinnä filosofiasta, uskontotieteistä ja feministisistä opuksista.

”En mä ihan oikeesti noita lue”, hän koettaa puolustella ja kurottaa kätensä napatakseen viimekuisen lehden Taimin kädestä.

”Sun posket on ihan punaset”, Taimi nauraa ja vetää lehden selkänsä taakse.

”Sitä paitsi kyllä mäkin joskus luen tällasia. Tai ainakin mun pikkusiskot lukee.”

Taimilla on kaksi pikkusiskoa, Marianne ja Magdalena, jotka ovat esiteini-iässä ja harjoittavat ankaraa kleptomaniaa Taimin vaatekaappia kohtaan.

Tytöt päätyvät lopulta yhteiseen sopimukseen siitä, ettei Demeistä kerrota kenellekään, ja he lojuvat iltapäivään asti sängyllä potemassa pahoinvointia ja lukemassa lehtiä. Taimin isä hakee hänet illalla ja Siiri jää kotiin välttelemään vanhempiaan loppupäiväksi.

Olohuone on siivottu jo yöllä eikä tölkkivuoresta ole enää jälkeäkään. Siirin vanhemmat luulevat heidän pitäneen pyjamabileet tyttöjen kesken. Kai he antaisivat luvan kutsua pari poikaakin, mutta jos joku vanhemmista saisi vihiä siitä, että Nelli käyttää valtaosan kuukausirahoistaan viinaan ja joskus pariin jointtiin, ei pyjamabileitä taatusti enää järjestettäisi. Oikeastaan illanistujaisten oli tarkoitus ollakin vain Siirin tyttökavereille. Manu kuitenkin sattui kuulemaan hänen ja Nellin juttelevan tunnin alussa bileistä ja lupasi puoliksi vitsillä tulla kuokkimaan. Eivät he kieltäneetkään.

Siiri työntää nappikuulokkeet korviinsa ja kääntää puhelimen äänet melkein täysille. Kurtin ääni valuu korvakäytävistä mielen sopukoihin ja saa vellovan pahoinvoinnin laskemaan päätään. Hän makaa selin sängyllään ja tuijottaa kattoa sokein silmin. Siiri ikään kuin kelluu unen pinnassa, vajoaa tiedottomaan uneen musiikin mukana ja rantautuu takaisin itseensä ilman rajoja. Seinät katoavat ympäriltä ja sänky selän alta. Melodia soittaa tyttöä, Siiri on viileän veden aallokko, rikkomaton pinta ja täydellinen tyyneys. Sähkökitaran särö kuljettaa vedenpintaan iskevän keltaisen salaman mukana aprikoosinväristen unisten pilvien ylitse avaruuden hapettomuuteen. Siiri ei enää ole varma, makaako hän sängyllään vai syntyykö jossakin linnunradan tuolla puolen uudelleen, avautuuko mieli sykkimään raakana ja paljaana kuin hiestä helmeilevät kämmenet mustavalkealla lakanalla.

Huonetta kiertävät seinät ovat ikkunaseinän tiilipintaa lukuun ottamatta tyttömäisen vaaleanpunaiset. Itseironia on hänen tavanomainen kommenttinsa huoneen värivalintojen ja sängyllä lojuvien pehmolelujen kummasteluun. Siiri vaikuttaa ulospäin aika päällekäyvältä ja itsevarmalta, mutta maatessaan sängyllä mielettömän ajatusmatkan läpikäyneenä hän ei ole itsekään ihan varma kuka hän on. On paljon helpompaa esiintyä sanavalmiina ja suoraselkäisenä Siirinä, joka uskaltaa ja on vahva. Silti hänellä on masennuslääkkeet ja takana kaksi itsemurhayritystä.

”Ehkä juuri siksi”, Siiri miettii, ”että mä näytän ja vaikutan niin vahvalta ja varmalta, kukaan ei tajua et mä kaipaan ihan samalla tavalla lohtua ja olkapäätä ku vaikka Taimi ja Nelli”.

Hän valuttaa sormiaan jonkun isotädin kutoman maton keltaisilla raidoilla ja päättää, ettei se ole kenenkään vika. Ihan turhaa etsiä syyllistä jolle heristää sormeaan. Kaiken lisäksi se luultavasti lopulta kääntyisi hänen itsensä suuntaan. Kai kaikilla teinitytöillä on ihan samanlaisia hetkiä, joina voisi vaan upota maan multaan ja jäädä johonkin kellariloukkoon etsimään itseään. Monen psykologin vahvistamana Siiri on aika varma siitä, että hän lyö kaiken vähän yli, jopa omat tunteensa.

Äiti työntää oven auki koputtamatta. Tai ainakaan Siiri ei kuullut koputusta Nirvanan lävitse. Hänen lyhyet hiuksensa ovat takussa ja kasvot kalpeat. Äiti laskee kätensä tytön otsalle ja valittaa huonosta ilmasta, tulisit nyt vaikka olohuoneeseen. Siiri on vähän äkäinen ja kömpii peiton alle. Eivät vanhemmat tietenkään tarkoita pahaa tai mitään, mutta jotenkin ainakin Siirin porukat valitsevat huonoimmat mahdolliset vuorosanat ja tuppautuvat seuraan juuri silloin kun sitä vähiten kaipaa. Sitä paitsi eivät opettajavanhemmat ihan varmasti tajuaisi ihmissuhdesolmuja ja ahdistusta menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja jopa nykyhetkestä. Heidän teinivuosistaan on jo varmaan valovuosia.

Nelli pyörii epätavallisen paljon Siirin ajatuksissa. Hän on vaikuttanut vähän huonovointiselta viime päivinä, Nellin olemus on jotenkin lysähtänyt. Samalla tavalla kuin silloin kun Siiri oli ottanut ensimmäisen yliannostuksen lääkkeitä ja repinyt rannevaltimonsa auki. Tai kun hän teki sen uudelleen. Tai silloin kun Nellin äidin todettiin sairastavan rintasyöpää.

Puhelin piippaa viidesti ennen kuin Nelli vastaa tukahtuneella äänellä.

”Moi, onks sulla kiire?”

”Emmä tiedä, ei kai”, Nellin ääni on yhä tavallista vaisumpi. Siiri on aika varma että hän on itkenyt.

”Okei mä tiedän että tätä on tosi tyhmää kysyä puhelimessa, mut en mä halua tuppautua kyläänkään. En usko et sä oot ihan parhaissa fiiliksissä eilisen jälkeen. Joka tapauksessa, onks Irene taas sairas?” Siiristä tuntuu heti, että hän kysyi asiaa liian suoraan, ihan kuin olisi pudottanut flyygelin parvekkeen alta kävelevän ohikulkijan niskaan. Nelli on aika kauan hiljaa ja nyyhkäisee sitten.

”Joo, ja tällä kertaa se syöpä on kai levinnyt maksaan”, Nellin ääni värisee hänen puhuessaan.

”Mä en oikein tiedä mitä pitäis sanoo. Haluisitsä että tuun käymään teillä?”

”Ei sun tarvii sanoa mitään, en mäkään osaa pukea mun ajatuksia sanoiks. Musta vaan tuntuu niin pahalta, tiiän ettei äiti sairasta mun takia mut musta tuntuu silti että se on jotenkin mun vika kun oon ollut niin vaikee tai jotain. Ehkä ois parempi jos mä oisin tänään vaan yksin.”

”Okei, mutta soita mulle heti jos tahot jutella ihan mistä vaan. Oot rakas”.

 Siiri lopettaa puhelun ja jää tuijottamaan hattaranväristä seinää. Tuntuu sokealta, hän haluaisi eniten maailmassa ottaa Nellin perheen kärsimyksen omille harteilleen edes hetkeksi. Kunpa sairaudesta voisi antaa vähän hengähdystaukoa, lahjoittaa palasen omaa näennäistä onneaan sitä enemmän tarvitseville. Irene on käynyt läpi rintasyövän ja rankan sairaudenkin jälkeen hän on upea. Siiri toivoo, että voisi kertoa sen kaikille. Kaikkien pitäisi uskoa itseensä, kaikkien niiden jotka ovat taistelleet koettelemustensa ylitse ja voivat yhä seistä selkä suorana voittajina. Vaikka sitten ilman toista rintaa.